Suomen historia http://vapaavuoro.uusisuomi.fi/taxonomy/term/132548/all Mon, 05 Nov 2018 17:50:54 +0200 fi Älyttömyyksien Suomen historia http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/viihde/263710-alyttomyyksien-suomen-historia <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Pieni Suomi haluaisi olla suurvalta. Tähän tulokseen tulin, kun tein pikatutkimuksen poliitikkojen puheista ja lehtien otsikoista. Tuttuja ovat puheet Suomesta rauhanturvaamisen ja urheilun suurvaltana. Ne ajat ovat ohi, mutta uusia suurvaltahaaveita on ilmassa.</p><p>Jos lehtien otsikoita on uskominen, Suomi on esimerkiksi akkualan, koulutuksen, avaruussään tutkimuksen, mobiilidatan, markkinointiteknologian, tutkimusmatkojen, rakennemuutoksen, vihantorjunnan, avustustyön, olkakirurgian, viikinkimiekkojen, insinöörityön ja muotoilun suurvalta!</p><p>Ilman Suomea Ruotsista ei olisi koskaan tullut suurvaltaa ja viimeksi pääministeri Juha Sipilä julisti, että Suomesta on tehtävä ilmastotaistelun suurvalta. Minne hyökätään?</p><p>Yksi on varmaa. Suomi on kahvinkulutuksen suurvalta. Sen opin, kun luin juuri ilmestyneen kirjan <em>(Vesa Sisättö: Only in Finland - Suomalaisen järjenkäytön tähtihetkiä, SKS 2018)</em>. Teos on kustantajan tiedotteen mukaan älyttömyyksien Suomen historia. Se esittelee yli 40 suomalaista järjenkäytön tähtihetkeä Viipurin pamauksesta kieltolakiin ja kahvin suurkulutuksen historiaan.</p><p>Kahvitarina on kirjan mielenkiintoisimpia lukuja. Onhan se jo erikoista, että jossain Etiopiassa ja Jemenissä alun perin kasvaneen pensaan paahdetuista pavuista valmistetusta juomasta tuli suosituinta Suomessa, mistä on yli 5000 kilometriä kahvin alkuperämaihin.</p><p>Kahviin liittyviä erikoisuuksia on Suomessa paljon. Kirjan mukaan vain Suomessa tunnetaan sellainen psyykkinen ilmiö kuin kahvikuppineuroosi ja Suomi on ainoa maa, jossa työehtosopimuksiin saatetaan määritellä oikeus kahvitaukoon työpäivän aikana. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä tapahtuu, kun tavataan <em>&rdquo;iltapäiväkahvin merkeissä&rdquo;</em>.</p><p>Suomeen kahvi tuli joskus 1720-luvulla ja se kiellettiin peräti neljä kertaa 1756-1801 välisenä aikana. Kiellot johtivat laajamittaiseen salakuljetukseen, kuten viinan kohdalla tapahtui kieltolain aikana. Kuningas Kustaa IV Aadolf lopulta lakkautti kiellot kyllästynein saatesanoin:</p><p><em>&rdquo;Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi.&rdquo;</em></p><p>Kahvitilaisuuksien sosiaaliset kiemurat saattavat olla monimutkaisia nytkin, mutta ennen vanhaan niitä oli lähes mahdoton hallita. Kuka ansaitsee kunnian mennä ensimmäisenä kahvipöytään, kuka ottaa ensin, jos pappia ei ole paikalla?</p><p>Tilanne oli hankala erityisesti ennen sotia, jolloin kahvia kuljetettiin vielä tarjottimella vieraille. Tarjoilijoille oli usein epäselvää, kuka on arvokkain. Piikaparka joutui vaeltelemaan huoneesta toiseen ennen kuin ensimmäinen ottaja löytyi.</p><p>Kirjassa kerrotaan esimerkki Alavudelta, missä piika kyllästyi, paiskasi tarjottimen pöydälle ja huusi: <em>&rdquo;Tässä on koko paska, ottakoon kuka haluaa!&rdquo;</em></p><p>Vähän minulle jäi epäselväksi, onko suomalainen kahvikulttuuri Vesa Sisätön mielestä esimerkki älyttömyydestä vai järjenkäytön tähtihetkestä. Tulkitkaamme niin, että kahvi tekee hyvää suomalaisille.</p><p>Jo 1800-luvulla kahvi valtasi alaa viinalta. Kun ennen sosiaalisissa tilanteissa tarjoiltiin lasillinen kirkasta viinaa, alettiin tarjota kupillinen kahvia.</p><p>Kahvin asemaa ei Suomessa horjuta mikään. Se on tunkeutunut kaikille elämänaloille. Tämäkin kirjoitus syntyi kahvin voimalla.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Pieni Suomi haluaisi olla suurvalta. Tähän tulokseen tulin, kun tein pikatutkimuksen poliitikkojen puheista ja lehtien otsikoista. Tuttuja ovat puheet Suomesta rauhanturvaamisen ja urheilun suurvaltana. Ne ajat ovat ohi, mutta uusia suurvaltahaaveita on ilmassa.

Jos lehtien otsikoita on uskominen, Suomi on esimerkiksi akkualan, koulutuksen, avaruussään tutkimuksen, mobiilidatan, markkinointiteknologian, tutkimusmatkojen, rakennemuutoksen, vihantorjunnan, avustustyön, olkakirurgian, viikinkimiekkojen, insinöörityön ja muotoilun suurvalta!

Ilman Suomea Ruotsista ei olisi koskaan tullut suurvaltaa ja viimeksi pääministeri Juha Sipilä julisti, että Suomesta on tehtävä ilmastotaistelun suurvalta. Minne hyökätään?

Yksi on varmaa. Suomi on kahvinkulutuksen suurvalta. Sen opin, kun luin juuri ilmestyneen kirjan (Vesa Sisättö: Only in Finland - Suomalaisen järjenkäytön tähtihetkiä, SKS 2018). Teos on kustantajan tiedotteen mukaan älyttömyyksien Suomen historia. Se esittelee yli 40 suomalaista järjenkäytön tähtihetkeä Viipurin pamauksesta kieltolakiin ja kahvin suurkulutuksen historiaan.

Kahvitarina on kirjan mielenkiintoisimpia lukuja. Onhan se jo erikoista, että jossain Etiopiassa ja Jemenissä alun perin kasvaneen pensaan paahdetuista pavuista valmistetusta juomasta tuli suosituinta Suomessa, mistä on yli 5000 kilometriä kahvin alkuperämaihin.

Kahviin liittyviä erikoisuuksia on Suomessa paljon. Kirjan mukaan vain Suomessa tunnetaan sellainen psyykkinen ilmiö kuin kahvikuppineuroosi ja Suomi on ainoa maa, jossa työehtosopimuksiin saatetaan määritellä oikeus kahvitaukoon työpäivän aikana. Ja kaikkihan me tiedämme, mitä tapahtuu, kun tavataan ”iltapäiväkahvin merkeissä”.

Suomeen kahvi tuli joskus 1720-luvulla ja se kiellettiin peräti neljä kertaa 1756-1801 välisenä aikana. Kiellot johtivat laajamittaiseen salakuljetukseen, kuten viinan kohdalla tapahtui kieltolain aikana. Kuningas Kustaa IV Aadolf lopulta lakkautti kiellot kyllästynein saatesanoin:

”Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi.”

Kahvitilaisuuksien sosiaaliset kiemurat saattavat olla monimutkaisia nytkin, mutta ennen vanhaan niitä oli lähes mahdoton hallita. Kuka ansaitsee kunnian mennä ensimmäisenä kahvipöytään, kuka ottaa ensin, jos pappia ei ole paikalla?

Tilanne oli hankala erityisesti ennen sotia, jolloin kahvia kuljetettiin vielä tarjottimella vieraille. Tarjoilijoille oli usein epäselvää, kuka on arvokkain. Piikaparka joutui vaeltelemaan huoneesta toiseen ennen kuin ensimmäinen ottaja löytyi.

Kirjassa kerrotaan esimerkki Alavudelta, missä piika kyllästyi, paiskasi tarjottimen pöydälle ja huusi: ”Tässä on koko paska, ottakoon kuka haluaa!”

Vähän minulle jäi epäselväksi, onko suomalainen kahvikulttuuri Vesa Sisätön mielestä esimerkki älyttömyydestä vai järjenkäytön tähtihetkestä. Tulkitkaamme niin, että kahvi tekee hyvää suomalaisille.

Jo 1800-luvulla kahvi valtasi alaa viinalta. Kun ennen sosiaalisissa tilanteissa tarjoiltiin lasillinen kirkasta viinaa, alettiin tarjota kupillinen kahvia.

Kahvin asemaa ei Suomessa horjuta mikään. Se on tunkeutunut kaikille elämänaloille. Tämäkin kirjoitus syntyi kahvin voimalla.

 

]]>
13 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/viihde/263710-alyttomyyksien-suomen-historia#comments Viihde Kahvi Suomen historia Mon, 05 Nov 2018 15:50:54 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/viihde/263710-alyttomyyksien-suomen-historia
Suhteellisen lyhyt 500-vuotinen Suomen tausta http://gustavadolphus.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/258272-suhteellisen-lyhyt-500-vuotinen-suomen-tausta <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Suhteellisen lyhyt 500-vuotinen Suomi ei kuitenkaan ollut vailla kauheata ulkopuolellta &nbsp;imperiumin valloitus himon väkivaltaa,&nbsp; ahneuden aiheuttamaa agressiivisuutta.</p><p>Se ei ollut laajemmin ajanjakso mitä suojeli ihmisen itsesäätely, ihmisarvon kunnioittaminen tai Luonnonoikeudenmukaisuuden Henki. Ulkopuolella isänmaata oli paljon ulkomaalaisia ​​ulkopoliittisia ja lihavaisia ​​raakoja voimia. Ihmisen saalistajat pyrkivät hyödyntämään itseä pehmeillä iskunta kohteilla.</p><p>Ruotsin, Venäjän ja Neuvostoliiton keisarilliset supervaltion sotilaalliset hyökkäykset käyttivät sotilaallista voimaa, ja itse asettamat säännöt valta-aseman lisenssiksina, joka pyrkii ottamaan haltuunsa kulttuuriset voimavarat, ja alistamaan paikakunnan uuden vallan alle. Riippumnatta että paikalliset olivat panostaneet ja työskennelleet niiden maitten edestä yli 2000 vuotta.</p><p>Imperialit tarjosivat itsenäisyyttä muodollisesti, mutta vähitellen pyrkivät sivuttamaan suomalaisen kulttuurin sydämen, ulkomaisen nationalistisen venäläistämisprosessin kautta. Niin kuin tekivät monille sadoille alkuperä kansoille, Japanin saarilta, Jäämerelle, ja tyyneltä mereltä Suomenlahteen. Valtavan suuri nuotta, kahmia itselle Luojan antamat Luonnon rikkaudet. On kohtuullista että edes tunnusta Luojan isäntänä maassa ja taivaassa. Etteivät menetä viimeistä tolkun järkeä, niin kuin Stalin.&nbsp;</p><p>Alkuperä kansat kunnioitivat Luojan luontoa, luonnon antimia ja elämän henkeä. Itse Luoja tietää sen kuka Häntä kunnioittaa, hengessä ja totuudessa. &nbsp;</p><p>Suomalaisten kansallisen identiteetin, kohtalon ja isänmaan tuntemisen, kulttuuri juurien tason kohtalo oli vaaka laudalla, niin kuin oli Karjalassa Inkeriläiset ja Inkeri maan kunnat. Inkerin maan Stalin hävitti kokonaan pois.</p><p>Ennen kuin Ruotsin kuningas alkoi kiinnostua Suomen alueesta 1200-luvulla, Suomen kieltä puhuvat ihmiset ja muut Lapin nomadilaisten saamelaisten kotoperäiset heimot kävivät säännöllisesti Pohjanmeren, Keski-järvien ja Laatokan Järven rannalla. &nbsp;Varhaisten kieltenmuodostusvuosien aikana Suomenlahden rannalla sijaitsevat alueet Karjalan kannakselle Pohjois-Karjalaan jakavat kulttuurin ja puhuvan kielen, joka lopulta kutsuttiin suomenkieleksi.</p><p>Tämä uusi kirja on kirjoitettu Englanti kielellä.</p><p>Se on nyt saatavissa eKirjana. Sopii hyvin Ulkomaalasille ketkä ovat tuleet turva paikaa hakemaan Suomesta, mutta eivät tiedä paljonkaan Suomen vaikeasta väkivaltaisesta historiasta.&nbsp;&nbsp;</p><ol><li>Aiheet ovat laajat, alkaen kivikaudelta.</li><li>Suomen 500 vuoden historia</li><li>Ruotsin valtakunta</li><li>Venäjän valtakunta</li><li>Bolshevikit</li><li>Venäjän vallankumous</li><li>Suomen itsenäisyys</li><li>Venäjän sisällisota</li><li>Joseph Stalinin elämän filosofia</li><li>Neuvostoliiton maailmakuva</li><li>Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton aggressiivisopimus</li><li>Sota rauhaa vasten</li><li>Sota rikokset</li><li>Moskovan ammatti rikollisten kiristykset</li><li>Puolan kansanmurha</li><li>Luonnon oikeudenmukaisuus</li><li>Luonnon oikeudet</li><li>Luonnon Oikeudenmukaisuuden Henki.</li></ol><p>Ja paljon muitakin aiheita kirjassa.</p><p>Kirja on paperi versiossa 455 sivua. 127,000 sanaa.&nbsp;</p><p><strong>The Nemesis Kirja</strong>.<br /><a href="http://thenemesisbook.com/blog/">http://thenemesisbook.com/blog/</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Suhteellisen lyhyt 500-vuotinen Suomi ei kuitenkaan ollut vailla kauheata ulkopuolellta  imperiumin valloitus himon väkivaltaa,  ahneuden aiheuttamaa agressiivisuutta.

Se ei ollut laajemmin ajanjakso mitä suojeli ihmisen itsesäätely, ihmisarvon kunnioittaminen tai Luonnonoikeudenmukaisuuden Henki. Ulkopuolella isänmaata oli paljon ulkomaalaisia ​​ulkopoliittisia ja lihavaisia ​​raakoja voimia. Ihmisen saalistajat pyrkivät hyödyntämään itseä pehmeillä iskunta kohteilla.

Ruotsin, Venäjän ja Neuvostoliiton keisarilliset supervaltion sotilaalliset hyökkäykset käyttivät sotilaallista voimaa, ja itse asettamat säännöt valta-aseman lisenssiksina, joka pyrkii ottamaan haltuunsa kulttuuriset voimavarat, ja alistamaan paikakunnan uuden vallan alle. Riippumnatta että paikalliset olivat panostaneet ja työskennelleet niiden maitten edestä yli 2000 vuotta.

Imperialit tarjosivat itsenäisyyttä muodollisesti, mutta vähitellen pyrkivät sivuttamaan suomalaisen kulttuurin sydämen, ulkomaisen nationalistisen venäläistämisprosessin kautta. Niin kuin tekivät monille sadoille alkuperä kansoille, Japanin saarilta, Jäämerelle, ja tyyneltä mereltä Suomenlahteen. Valtavan suuri nuotta, kahmia itselle Luojan antamat Luonnon rikkaudet. On kohtuullista että edes tunnusta Luojan isäntänä maassa ja taivaassa. Etteivät menetä viimeistä tolkun järkeä, niin kuin Stalin. 

Alkuperä kansat kunnioitivat Luojan luontoa, luonnon antimia ja elämän henkeä. Itse Luoja tietää sen kuka Häntä kunnioittaa, hengessä ja totuudessa.  

Suomalaisten kansallisen identiteetin, kohtalon ja isänmaan tuntemisen, kulttuuri juurien tason kohtalo oli vaaka laudalla, niin kuin oli Karjalassa Inkeriläiset ja Inkeri maan kunnat. Inkerin maan Stalin hävitti kokonaan pois.

Ennen kuin Ruotsin kuningas alkoi kiinnostua Suomen alueesta 1200-luvulla, Suomen kieltä puhuvat ihmiset ja muut Lapin nomadilaisten saamelaisten kotoperäiset heimot kävivät säännöllisesti Pohjanmeren, Keski-järvien ja Laatokan Järven rannalla.  Varhaisten kieltenmuodostusvuosien aikana Suomenlahden rannalla sijaitsevat alueet Karjalan kannakselle Pohjois-Karjalaan jakavat kulttuurin ja puhuvan kielen, joka lopulta kutsuttiin suomenkieleksi.

Tämä uusi kirja on kirjoitettu Englanti kielellä.

Se on nyt saatavissa eKirjana. Sopii hyvin Ulkomaalasille ketkä ovat tuleet turva paikaa hakemaan Suomesta, mutta eivät tiedä paljonkaan Suomen vaikeasta väkivaltaisesta historiasta.  

  1. Aiheet ovat laajat, alkaen kivikaudelta.
  2. Suomen 500 vuoden historia
  3. Ruotsin valtakunta
  4. Venäjän valtakunta
  5. Bolshevikit
  6. Venäjän vallankumous
  7. Suomen itsenäisyys
  8. Venäjän sisällisota
  9. Joseph Stalinin elämän filosofia
  10. Neuvostoliiton maailmakuva
  11. Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton aggressiivisopimus
  12. Sota rauhaa vasten
  13. Sota rikokset
  14. Moskovan ammatti rikollisten kiristykset
  15. Puolan kansanmurha
  16. Luonnon oikeudenmukaisuus
  17. Luonnon oikeudet
  18. Luonnon Oikeudenmukaisuuden Henki.

Ja paljon muitakin aiheita kirjassa.

Kirja on paperi versiossa 455 sivua. 127,000 sanaa. 

The Nemesis Kirja.
http://thenemesisbook.com/blog/

]]>
0 http://gustavadolphus.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/258272-suhteellisen-lyhyt-500-vuotinen-suomen-tausta#comments Kulttuuri Suomen historia Mon, 16 Jul 2018 08:50:05 +0000 Vesa Leinonen http://gustavadolphus.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/258272-suhteellisen-lyhyt-500-vuotinen-suomen-tausta
Vihtori Kosola rahamiesten käsikassarana http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/257905-vihtori-kosola-rahamiesten-kasikassarana <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola on päähenkilö uudessa historiallisessa romaanissa <em>(Unto Katajamäki: Kosolan kujanjuoksu - Lapuan liike 1929-1932, Bookcover 2018)</em>. Kirja romuttaa käsityksiä Kosolasta vahvana ja karismaattisena johtajana.</p><p>Kirjailija Katajamäki, joka on koulutukseltaan historian maisteri, kuvaa romaanissa Kosolan roolia toimittaja Leo Virran näkökulmasta. Virta menee ensin töihin Ilkkaan päätoimittaja Artturi Leinosen aisapariksi ja sieltä Kosolan avustajaksi Lapuan liikkeen päämajaan.</p><p>Aluksi Kosola oli melko maltillinen, sitten hän ajelehti äkkiväärien peesissä ja joutui usein jälkijunassa ottamaan vastuun muiden aloittamista operaatioista. Hän oli oivallinen käsikassara ja keulakuva, jota Lapuan liikettä tukeneet rahamiehet käyttivät hyväkseen suurissa suunnitelmissa.</p><p>Kosola on romaanihenkilö Virran ensivaikutelman mukaan mukava, hyväntahtoinen ja lupsakka sekä tarvittaessa päättäväinen ja ärhäkkä mies. Vähitellen kuva muuttuu. Kansanjohtajan ylväs asema houkutti. Rovasti Kares julisti, että Kosola on Jumalan lähettämä johtaja.</p><p>Ei tullut Kosolasta kuitenkaan diktaattoria, Pohjolan Mussolinia. Oli eri asia johtaa valtakunnallista kansanliikettä kuin pyöriä paikallisissa tehtävissä. Vihtorin aiempi arvostus perustui vanhoihin asioihin, kuten jääkärivärväykseen. Pitkäjänteiseen poliittiseen työhön hän ei kyennyt.</p><p>Poliittisesti kokematon Kosola päästi tuhoavat voimat valloilleen. Lapuan liike ajautui laittomuuksien tielle. Henki oli kirjan mukaan se, että &rdquo;herrat panevat maalaistollot käyttämään aseita ja rupeavat sitten itse hallitsemaan&rdquo;. Kun kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, Kosolaa ivattiin taitamattomaksi ja juopoksi.</p><p>Mäntsälän kapinakaan ei ollut Kosolan ideoima, mutta vastuuseen hän siitäkin joutui. Kosolan kohtelusta suivaantui myös toimittaja Virta, vaikka hän oli jo irtautunut Lapuan liikkeen aatteista.</p><p>Virran mielestä Lapuan liikettä rahoittaneet herrat yllyttivät kapinaa, diktatuuria ja jopa hyökkäystä Neuvostoliittoon, mutta vetäytyivät sivuun, kun kaikki meni pieleen. &rdquo;Mikseivät itse astuneet remmiin silloin kun oli aika!&rdquo;</p><p>Romaania lukee kuin tietokirjaa. Se on uskottava ja tasapainoinen kuvaus Kosolan kujanjuoksusta, Lapuan liikkeen noususta ja tuhosta. Katajamäki kuvaa historialliset tapahtumat vakuuttavasti, mikä onkin kirjan vahva puoli.</p><p>Kirja on hyvä, mutta siitä olisi voinut tulla erinomainen. Kaunokirjallisena teoksena <em>Kosolan kujanjuoksu</em> jää vähän tasapaksuksi, koska Katajamäki tyytyy sovinnaisiin ratkaisuihin eikä käytä romaanikirjailijan mahdollisuuksia hyväkseen.</p><p>Kirja suorastaan huutaa uusia tulkintoja ja painotuksia. Kirjailijalla on vapaus myös yllättää lukijansa, mitä nyt ei kovin usein tapahdu.</p><p>Nuori historiantutkija Aarni Virtanen väitteli pari vuotta sitten tohtoriksi Vihtori Kosolan puheista. Väitöksen yhteydessä Virtanen sanoi, että vaikka Lapuan liikettä ja IKL:ää on tutkittu paljon, lisää selvitettävää löytyy vielä runsaasti.</p><p>Virtanen on oikeassa. En ole esimerkiksi havainnut, että Kosolasta olisi tehty kunnollista elämäkertaa. Sellaisen hän ehdottomasti ansaitsisi. Joku Teemu Keskisarjan tai Aarni Virtasen kaltainen pätevä historioitsija, jolla on luistava kynä, voisi tarttua ennakkoluulottomasti aiheeseen.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosola on päähenkilö uudessa historiallisessa romaanissa (Unto Katajamäki: Kosolan kujanjuoksu - Lapuan liike 1929-1932, Bookcover 2018). Kirja romuttaa käsityksiä Kosolasta vahvana ja karismaattisena johtajana.

Kirjailija Katajamäki, joka on koulutukseltaan historian maisteri, kuvaa romaanissa Kosolan roolia toimittaja Leo Virran näkökulmasta. Virta menee ensin töihin Ilkkaan päätoimittaja Artturi Leinosen aisapariksi ja sieltä Kosolan avustajaksi Lapuan liikkeen päämajaan.

Aluksi Kosola oli melko maltillinen, sitten hän ajelehti äkkiväärien peesissä ja joutui usein jälkijunassa ottamaan vastuun muiden aloittamista operaatioista. Hän oli oivallinen käsikassara ja keulakuva, jota Lapuan liikettä tukeneet rahamiehet käyttivät hyväkseen suurissa suunnitelmissa.

Kosola on romaanihenkilö Virran ensivaikutelman mukaan mukava, hyväntahtoinen ja lupsakka sekä tarvittaessa päättäväinen ja ärhäkkä mies. Vähitellen kuva muuttuu. Kansanjohtajan ylväs asema houkutti. Rovasti Kares julisti, että Kosola on Jumalan lähettämä johtaja.

Ei tullut Kosolasta kuitenkaan diktaattoria, Pohjolan Mussolinia. Oli eri asia johtaa valtakunnallista kansanliikettä kuin pyöriä paikallisissa tehtävissä. Vihtorin aiempi arvostus perustui vanhoihin asioihin, kuten jääkärivärväykseen. Pitkäjänteiseen poliittiseen työhön hän ei kyennyt.

Poliittisesti kokematon Kosola päästi tuhoavat voimat valloilleen. Lapuan liike ajautui laittomuuksien tielle. Henki oli kirjan mukaan se, että ”herrat panevat maalaistollot käyttämään aseita ja rupeavat sitten itse hallitsemaan”. Kun kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, Kosolaa ivattiin taitamattomaksi ja juopoksi.

Mäntsälän kapinakaan ei ollut Kosolan ideoima, mutta vastuuseen hän siitäkin joutui. Kosolan kohtelusta suivaantui myös toimittaja Virta, vaikka hän oli jo irtautunut Lapuan liikkeen aatteista.

Virran mielestä Lapuan liikettä rahoittaneet herrat yllyttivät kapinaa, diktatuuria ja jopa hyökkäystä Neuvostoliittoon, mutta vetäytyivät sivuun, kun kaikki meni pieleen. ”Mikseivät itse astuneet remmiin silloin kun oli aika!”

Romaania lukee kuin tietokirjaa. Se on uskottava ja tasapainoinen kuvaus Kosolan kujanjuoksusta, Lapuan liikkeen noususta ja tuhosta. Katajamäki kuvaa historialliset tapahtumat vakuuttavasti, mikä onkin kirjan vahva puoli.

Kirja on hyvä, mutta siitä olisi voinut tulla erinomainen. Kaunokirjallisena teoksena Kosolan kujanjuoksu jää vähän tasapaksuksi, koska Katajamäki tyytyy sovinnaisiin ratkaisuihin eikä käytä romaanikirjailijan mahdollisuuksia hyväkseen.

Kirja suorastaan huutaa uusia tulkintoja ja painotuksia. Kirjailijalla on vapaus myös yllättää lukijansa, mitä nyt ei kovin usein tapahdu.

Nuori historiantutkija Aarni Virtanen väitteli pari vuotta sitten tohtoriksi Vihtori Kosolan puheista. Väitöksen yhteydessä Virtanen sanoi, että vaikka Lapuan liikettä ja IKL:ää on tutkittu paljon, lisää selvitettävää löytyy vielä runsaasti.

Virtanen on oikeassa. En ole esimerkiksi havainnut, että Kosolasta olisi tehty kunnollista elämäkertaa. Sellaisen hän ehdottomasti ansaitsisi. Joku Teemu Keskisarjan tai Aarni Virtasen kaltainen pätevä historioitsija, jolla on luistava kynä, voisi tarttua ennakkoluulottomasti aiheeseen.

 

 

]]>
7 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/257905-vihtori-kosola-rahamiesten-kasikassarana#comments Kulttuuri Suomen historia Fri, 06 Jul 2018 05:15:14 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/257905-vihtori-kosola-rahamiesten-kasikassarana
Vimpelin sotakoulu 100 vuotta http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/247537-vimpelin-sotakoulu-100-vuotta <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Kun Vimpelin sotakoulu juhlii parin viikon kuluttua (28.12.2017) näyttävästi 100-vuotisjuhliaan, on syytä nostaa esiin myös paikallisia vaikuttajia, jotka usein jäävät kenraalien ja muiden valtakunnallisten merkkimiesten varjoon.</p><p>Sotakoulun paikallisista puuhamiehistä yksi nousee ylitse muiden. Kauppias Helge Lakanen (1876-1938) oli tärkein organisaattori, kun sotakoulu perustettiin Vimpeliin. Hatunnosto hänelle!</p><p>Vimpelin sotakoulu toimi vuodenvaihteessa 1917-18 vain pari viikkoa. Kurssia pidetään itsenäisen Suomen ensimmäisenä sotilasopetuslaitoksena, nykyisen Reserviupseerikoulun edeltäjänä. Kurssilaisia oli kaikkiaan 207. Heidän majoituksensa ja muonituksensa oli iso haaste pienelle paikkakunnalle: <a href="https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Vimpelin_sotakoulu"><u>https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Vimpelin_sotakoulu</u></a></p><p>Sotakoulusta muistetaan yleensä mainita kuuluisat kurssilaiset, kuten ministeri Eljas Erkko, Mannerheim-ristin ritarit K. A. Tapola ja Paavo Talvela sekä Pokelan komppanian päällikkönä toiminut Aarne Sihvo, myöhemmin jalkaväenkenraali, joka oli sotien jälkeen Puolustusvoimain komentaja.</p><p>Vimpelistä kurssille osallistui 11 miestä. Heidän joukossaan oli Vimpelin Väinämöisenä myöhemmin tunnettu Eeli Kivinen ja Helge Lakasen poika Eemeli.</p><p>Helge Lakanen oli monessa mukana. Hän oli kunnan keskeinen luottamushenkilö, suojeluskunnan päällikkö, alueensa merkittävin kauppias ja majatalonpitäjä, nuorisoseuramies, hän johti sekakuoroa, mieskööriä ja torvisoittokuntaa, jolle hän itse hankki torvetkin.</p><p>Lakasilla oli urkuharmoni ja pyhisin se kannettiin tien yli kirkkoon, kun ei siellä vielä urkuja ollut. Lakanen toimi Vimpelin lukkarinakin mm. suurlakon kunniaksi 12.11.1905 pidetyssä jumalanpalveluksessa.</p><p>Helge Lakasesta olen saanut tietoja erityisesti Lakasen tyttärenpojalta Markku Nissilältä ja vimpeliläiseltä tietopankilta Seppo Katajalta, joita kiitän lämpimästi.</p><p>Lakanen perusti kaupan ja majoitusliikkeen Vimpelin pyöreän kirkon viereen vuonna 1904. Siitä tuli sotakoulun päämaja. Nykyisin tontilla ei ole rakennuksia vaan pesäpallopatsas ja Lukkarinpuisto. Ollaan monella tavalla Vimpelin ytimessä.</p><p>Sotakoulun esikunta ei ollut sattumalta Lakasen kaupassa. Siellä oli tärkeä &quot;telefoonikeskus&quot;, joka palveli tiedonkulkua syksystä 1916 alkaen ja oli sitten suojeluskunnan ja sotakoulun käytössä.</p><p>Vimpelissä ei yleensä ollut paljon venäläistä sotaväkeä. Santarmeja ja heidän kätyreitään liikkui vähän.&nbsp;Siksi syksyllä 1916 herätti suurta huomiota, kun Vimpeliin ilmestyi yllättäen yli 100 venäläistä. He alkoivat asentaa telefoonijohtoa Lakasen taloon. Se oli lopulta onnenpotku niin suojeluskunnalle kuin sotakoululle. Tietoliikenneyhteydet saatiin ajan tasalle.</p><p>Vimpelin kurssia varten tuodut aseet kätkettiin Lakasen kaupan makasiineihin. Kurssin jälkeen aseet ja ampumatarvikkeet kuljetettiin hevosella Lappajärven yli Karvalan kylän kautta Kauhavalle. Tämänkin tehtävän hoiti Helge Lakanen.</p><p>Lakasen koko perhe oli yhteisissä talkoissa isänmaan asialla. Tyttäret Lempi (Luomanen) ja Tyyne (Waenerberg) toimivat sentraalisantroina ja sotakoulun aikana muonitustehtävissä. Viisivuotias Kerttu-tytär, Markku Nissilän äiti, taas oli sotakoulun kurssilaisten lemmikki, joka kulki usein kylillä isänsä kanssa.</p><p>Ei ole liioittelua sanoa, että Helge Lakanen oli avainhenkilö sotakoulun taustalla ennen sen perustamista, koulun aikana ja vielä sen jälkeenkin. Hänen elämäntyöstään muistuttaa Vimpelin keskustassa tie, Lakasenkuja, joka on nimetty Helge Lakasen kunniaksi. Tie kulkee hänen entisen kauppatalonsa ohi.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kun Vimpelin sotakoulu juhlii parin viikon kuluttua (28.12.2017) näyttävästi 100-vuotisjuhliaan, on syytä nostaa esiin myös paikallisia vaikuttajia, jotka usein jäävät kenraalien ja muiden valtakunnallisten merkkimiesten varjoon.

Sotakoulun paikallisista puuhamiehistä yksi nousee ylitse muiden. Kauppias Helge Lakanen (1876-1938) oli tärkein organisaattori, kun sotakoulu perustettiin Vimpeliin. Hatunnosto hänelle!

Vimpelin sotakoulu toimi vuodenvaihteessa 1917-18 vain pari viikkoa. Kurssia pidetään itsenäisen Suomen ensimmäisenä sotilasopetuslaitoksena, nykyisen Reserviupseerikoulun edeltäjänä. Kurssilaisia oli kaikkiaan 207. Heidän majoituksensa ja muonituksensa oli iso haaste pienelle paikkakunnalle: https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Vimpelin_sotakoulu

Sotakoulusta muistetaan yleensä mainita kuuluisat kurssilaiset, kuten ministeri Eljas Erkko, Mannerheim-ristin ritarit K. A. Tapola ja Paavo Talvela sekä Pokelan komppanian päällikkönä toiminut Aarne Sihvo, myöhemmin jalkaväenkenraali, joka oli sotien jälkeen Puolustusvoimain komentaja.

Vimpelistä kurssille osallistui 11 miestä. Heidän joukossaan oli Vimpelin Väinämöisenä myöhemmin tunnettu Eeli Kivinen ja Helge Lakasen poika Eemeli.

Helge Lakanen oli monessa mukana. Hän oli kunnan keskeinen luottamushenkilö, suojeluskunnan päällikkö, alueensa merkittävin kauppias ja majatalonpitäjä, nuorisoseuramies, hän johti sekakuoroa, mieskööriä ja torvisoittokuntaa, jolle hän itse hankki torvetkin.

Lakasilla oli urkuharmoni ja pyhisin se kannettiin tien yli kirkkoon, kun ei siellä vielä urkuja ollut. Lakanen toimi Vimpelin lukkarinakin mm. suurlakon kunniaksi 12.11.1905 pidetyssä jumalanpalveluksessa.

Helge Lakasesta olen saanut tietoja erityisesti Lakasen tyttärenpojalta Markku Nissilältä ja vimpeliläiseltä tietopankilta Seppo Katajalta, joita kiitän lämpimästi.

Lakanen perusti kaupan ja majoitusliikkeen Vimpelin pyöreän kirkon viereen vuonna 1904. Siitä tuli sotakoulun päämaja. Nykyisin tontilla ei ole rakennuksia vaan pesäpallopatsas ja Lukkarinpuisto. Ollaan monella tavalla Vimpelin ytimessä.

Sotakoulun esikunta ei ollut sattumalta Lakasen kaupassa. Siellä oli tärkeä "telefoonikeskus", joka palveli tiedonkulkua syksystä 1916 alkaen ja oli sitten suojeluskunnan ja sotakoulun käytössä.

Vimpelissä ei yleensä ollut paljon venäläistä sotaväkeä. Santarmeja ja heidän kätyreitään liikkui vähän. Siksi syksyllä 1916 herätti suurta huomiota, kun Vimpeliin ilmestyi yllättäen yli 100 venäläistä. He alkoivat asentaa telefoonijohtoa Lakasen taloon. Se oli lopulta onnenpotku niin suojeluskunnalle kuin sotakoululle. Tietoliikenneyhteydet saatiin ajan tasalle.

Vimpelin kurssia varten tuodut aseet kätkettiin Lakasen kaupan makasiineihin. Kurssin jälkeen aseet ja ampumatarvikkeet kuljetettiin hevosella Lappajärven yli Karvalan kylän kautta Kauhavalle. Tämänkin tehtävän hoiti Helge Lakanen.

Lakasen koko perhe oli yhteisissä talkoissa isänmaan asialla. Tyttäret Lempi (Luomanen) ja Tyyne (Waenerberg) toimivat sentraalisantroina ja sotakoulun aikana muonitustehtävissä. Viisivuotias Kerttu-tytär, Markku Nissilän äiti, taas oli sotakoulun kurssilaisten lemmikki, joka kulki usein kylillä isänsä kanssa.

Ei ole liioittelua sanoa, että Helge Lakanen oli avainhenkilö sotakoulun taustalla ennen sen perustamista, koulun aikana ja vielä sen jälkeenkin. Hänen elämäntyöstään muistuttaa Vimpelin keskustassa tie, Lakasenkuja, joka on nimetty Helge Lakasen kunniaksi. Tie kulkee hänen entisen kauppatalonsa ohi.

 

 

]]>
1 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/247537-vimpelin-sotakoulu-100-vuotta#comments Kulttuuri Suomen historia Suomi 100 Wed, 13 Dec 2017 08:20:11 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/247537-vimpelin-sotakoulu-100-vuotta
Bulgarian diktaattori ja Orientin nainen http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/246241-bulgarian-diktaattori-ja-orientin-nainen <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Jokaisessa hyvässä firmassa pitää olla yksi Ehrnrooth, kuului Koneen mahtisuvun Heikki H. Herlinin lentävä lause. Ei siis ihme, että Koneen nykyinen toimitusjohtaja on Henrik Ehrnrooth.</p><p>Ehrnroothien suvusta on juuri ilmestynyt Helsingin yliopiston historiantutkijoiden artikkelikokoelma (Ehrnrooth - Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750-1950, Siltala 2017).</p><p>Kirjaa lukiessa samat etunimet toistuvat vuosisadasta toiseen, joten on vaikea pysyä kärryillä, kenestä milloinkin on kyse. Poimin kirjasta vain kaksi nimeä.</p><p>Sisarukset Casimir (1833-1913) ja Adeleide (1826-1905) olivat vaikuttajia aivan eri aloilla. Casimir on suvun seitsemästä kenraalista ykkönen, Adeleide taas naisasialiikkeen ja matkailun pioneeri, eräänlainen soturi hänkin.</p><p>Kenraali Casimir Ehrnrooth on monien asiantuntijoiden mielestä vaikutusvaltaisin suomalainen kautta aikojen. Hän toimi 1880-luvulla vähän aikaa sekä Bulgarian diktaattorina että Suomen suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteerinä Venäjällä. Hän oli kahden keisarin ja yhden ruhtinaan uskollinen upseeri, vallankaappausten erikoismies.</p><p>Bulgarian &rdquo;diktaattorin&rdquo; aseman Casimir sai, kun Aleksanteri II nimitti hänet vakauttamaan ottomaanien imperiumista reväistyn Bulgarian oloja. Professori Markku Kuisman mukaan kenraalin tehtävä oli turvata keisarin nuoren sukulaisen, ruhtinas Alexanderin asema Bulgarian johdossa ja varmistaa maan tulevaisuus Venäjälle lojaalina puskurivaltiona.</p><p>Ehrnrooth toimi ensin sekä sota-, ulko- että sisäministerinä ja myöhemmin myös pääministerinä, jolloin valta keskittyi hänelle kuin diktaattorille.</p><p>Bulgarian jälkeen ministerivaltiosihteerinä Ehrnrooth ei viihtynyt. Virka ei innostanut Kaukasian sotatantereilla, Puolan kapinassa, Turkin sodassa ja Bulgarian diktaattorina kunnostautunutta soturia. Hän keskittyi ryypiskelyyn ja kortinpeluuseen nuorempien virkamiesten kanssa.</p><p>Vuonna 1891 Ehrnrooth erosi virastaan ja vetäytyi Seestan kartanoon Nastolaan. Karskiuttaan kenraali ei menettänyt. Kuisma kertoo, miten Ehrnroothin suvun nuoret voivottelivat, kun Nya Pressen lakkautettiin Bobrikovin aikana. Casimir oli kuulemma tokaissut: &rdquo;Mitä te nuoret siinä oikein turhaa valitatte. Kun minä olin Bulgarian sotaministerinä, minä lakkautin kaikki lehdet.&rdquo;</p><p>Casimir Ehrnrooth oli naimaton. Hänellä oli kuitenkin poika Seestan kartanon taloudenhoitajan kanssa. Poika, Jalmari Kara, tuli myöhemmin tunnetuksi mm. jääkärinä ja kirjailijana.</p><p>Mielenkiintoinen ja poikkeava hahmo Ehrnroothien saagassa on Casimirin sisar Adeleide. Hän oli naisasialiikkeen uranuurtaja ja maailmanmatkaaja aikana, jolloin kaukomatkat olivat harvinaisia. Hän oli Nainen Orientissa, kuten Eeva Kotioja otsikoi kirjan mielenkiintoisimman artikkelin.</p><p>Casimirin tavoin Adeleidekaan ei mennyt koskaan naimisiin. Pisimmät matkansa Pohjois-Afrikkaan (neljä kuukautta) ja Orienttiin (kaksi kuukautta) hän teki nuoren sukulaisensa Rose Maria Boijen kanssa.</p><p>Lähi-idän kiertomatkan aikaan Adeleide oli jo 63-vuotias. Uhkaavia tilanteitakin sattui. Jerikossa pitkän ratsastuspäivän jälkeen uupunut hevonen liukastui ja kaatui: &rdquo;63-vuotias neiti ehti juuri ja juuri heittäytyä kaatuvan hevosen alta pois.&rdquo;</p><p>Tarina Ehrnrootheista on paitsi sukuhistoriaa myös merkittävä osa Suomen historiaa. Ehrnroothit ovat ulottaneet lonkeronsa mitä moninaisimmille aloille: Ruuminpolttoyhdistys, Nikkilän mielisairaala, Helsingin työväentalo, Marskin ratsastajapatsas, Kieltolain vastustamisyhdistys, kartanoita ja kylpyläkaupunki Kauniainen ovat esimerkkejä, joissa näkyy Ehrnroothien kädenjälki.</p><p>Professori Markku Kuisma ei paljon liioittele, kun hän kiteyttää suvun vaikutuksen: Ei Suomea ilman Ehrnrootheja.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jokaisessa hyvässä firmassa pitää olla yksi Ehrnrooth, kuului Koneen mahtisuvun Heikki H. Herlinin lentävä lause. Ei siis ihme, että Koneen nykyinen toimitusjohtaja on Henrik Ehrnrooth.

Ehrnroothien suvusta on juuri ilmestynyt Helsingin yliopiston historiantutkijoiden artikkelikokoelma (Ehrnrooth - Kenraali- ja liikesuku modernin Suomen synnyssä 1750-1950, Siltala 2017).

Kirjaa lukiessa samat etunimet toistuvat vuosisadasta toiseen, joten on vaikea pysyä kärryillä, kenestä milloinkin on kyse. Poimin kirjasta vain kaksi nimeä.

Sisarukset Casimir (1833-1913) ja Adeleide (1826-1905) olivat vaikuttajia aivan eri aloilla. Casimir on suvun seitsemästä kenraalista ykkönen, Adeleide taas naisasialiikkeen ja matkailun pioneeri, eräänlainen soturi hänkin.

Kenraali Casimir Ehrnrooth on monien asiantuntijoiden mielestä vaikutusvaltaisin suomalainen kautta aikojen. Hän toimi 1880-luvulla vähän aikaa sekä Bulgarian diktaattorina että Suomen suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteerinä Venäjällä. Hän oli kahden keisarin ja yhden ruhtinaan uskollinen upseeri, vallankaappausten erikoismies.

Bulgarian ”diktaattorin” aseman Casimir sai, kun Aleksanteri II nimitti hänet vakauttamaan ottomaanien imperiumista reväistyn Bulgarian oloja. Professori Markku Kuisman mukaan kenraalin tehtävä oli turvata keisarin nuoren sukulaisen, ruhtinas Alexanderin asema Bulgarian johdossa ja varmistaa maan tulevaisuus Venäjälle lojaalina puskurivaltiona.

Ehrnrooth toimi ensin sekä sota-, ulko- että sisäministerinä ja myöhemmin myös pääministerinä, jolloin valta keskittyi hänelle kuin diktaattorille.

Bulgarian jälkeen ministerivaltiosihteerinä Ehrnrooth ei viihtynyt. Virka ei innostanut Kaukasian sotatantereilla, Puolan kapinassa, Turkin sodassa ja Bulgarian diktaattorina kunnostautunutta soturia. Hän keskittyi ryypiskelyyn ja kortinpeluuseen nuorempien virkamiesten kanssa.

Vuonna 1891 Ehrnrooth erosi virastaan ja vetäytyi Seestan kartanoon Nastolaan. Karskiuttaan kenraali ei menettänyt. Kuisma kertoo, miten Ehrnroothin suvun nuoret voivottelivat, kun Nya Pressen lakkautettiin Bobrikovin aikana. Casimir oli kuulemma tokaissut: ”Mitä te nuoret siinä oikein turhaa valitatte. Kun minä olin Bulgarian sotaministerinä, minä lakkautin kaikki lehdet.”

Casimir Ehrnrooth oli naimaton. Hänellä oli kuitenkin poika Seestan kartanon taloudenhoitajan kanssa. Poika, Jalmari Kara, tuli myöhemmin tunnetuksi mm. jääkärinä ja kirjailijana.

Mielenkiintoinen ja poikkeava hahmo Ehrnroothien saagassa on Casimirin sisar Adeleide. Hän oli naisasialiikkeen uranuurtaja ja maailmanmatkaaja aikana, jolloin kaukomatkat olivat harvinaisia. Hän oli Nainen Orientissa, kuten Eeva Kotioja otsikoi kirjan mielenkiintoisimman artikkelin.

Casimirin tavoin Adeleidekaan ei mennyt koskaan naimisiin. Pisimmät matkansa Pohjois-Afrikkaan (neljä kuukautta) ja Orienttiin (kaksi kuukautta) hän teki nuoren sukulaisensa Rose Maria Boijen kanssa.

Lähi-idän kiertomatkan aikaan Adeleide oli jo 63-vuotias. Uhkaavia tilanteitakin sattui. Jerikossa pitkän ratsastuspäivän jälkeen uupunut hevonen liukastui ja kaatui: ”63-vuotias neiti ehti juuri ja juuri heittäytyä kaatuvan hevosen alta pois.”

Tarina Ehrnrootheista on paitsi sukuhistoriaa myös merkittävä osa Suomen historiaa. Ehrnroothit ovat ulottaneet lonkeronsa mitä moninaisimmille aloille: Ruuminpolttoyhdistys, Nikkilän mielisairaala, Helsingin työväentalo, Marskin ratsastajapatsas, Kieltolain vastustamisyhdistys, kartanoita ja kylpyläkaupunki Kauniainen ovat esimerkkejä, joissa näkyy Ehrnroothien kädenjälki.

Professori Markku Kuisma ei paljon liioittele, kun hän kiteyttää suvun vaikutuksen: Ei Suomea ilman Ehrnrootheja.

 

]]>
2 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/246241-bulgarian-diktaattori-ja-orientin-nainen#comments Kulttuuri Suomen historia Sat, 18 Nov 2017 06:25:09 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/246241-bulgarian-diktaattori-ja-orientin-nainen
"Elävä kala ui veden alla" http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/241338-elava-kala-ui-veden-alla <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Otsikon suomenkielinen lause on periaatteessa sellainen, että niin unkarilainen kuin mordvalainen voisi sen, mutkan kautta, vielä ymmärtää. Helsingin yliopiston tutkijatohtori <strong>Santeri Junttila</strong> kertoo, että kyse on <em>kantauralilaisesta muinaislauseesta</em>.</p><p>Harvoin kuulee näin mielenkiintoisen haastattelun kuin tänään Yle ykkösen Tiedeykkösen kautta. Suosittelen!</p><p><a href="http://areena.yle.fi/1-4167862?autoplay=true">Santeri Junttilan upea puheenvuoro</a> (kesto 44:46 min)</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Otsikon suomenkielinen lause on periaatteessa sellainen, että niin unkarilainen kuin mordvalainen voisi sen, mutkan kautta, vielä ymmärtää. Helsingin yliopiston tutkijatohtori Santeri Junttila kertoo, että kyse on kantauralilaisesta muinaislauseesta.

Harvoin kuulee näin mielenkiintoisen haastattelun kuin tänään Yle ykkösen Tiedeykkösen kautta. Suosittelen!

Santeri Junttilan upea puheenvuoro (kesto 44:46 min)

]]>
14 http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/241338-elava-kala-ui-veden-alla#comments Kulttuuri Fennougristiikka Kieli Suomalais-ugrilaiset kansat Suomen historia Tue, 15 Aug 2017 12:49:53 +0000 Ilmari Schepel http://ilmari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/241338-elava-kala-ui-veden-alla
Suomen itsenäisyyden vuosikymmenten merkittävimmät alukset? http://jukkaraustia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/237798-suomen-itsenaisyyden-vuosikymmenien-tarkeimmat-alukset <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Amerikkalainen ja brittiläinen media rakastaa top-listauksia kaikissa asioissa, myös erilaisisissa historiateemoissa. Suomessa tämä formaatti ei ole tuttu, siksipä itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi ajattelin tehdä kirjoitussarjan itselleni rakkaaseen merihistoriaan liittyen.</p><p>Törmäsin Agricola-historiaportaalissa Leena Rossin kirja-arvosteluun Ian Grahamin teoksesta &quot;50 laivaa jotka muuttivat historian kulun&quot;.&nbsp;Arvostelun kirjoittaja pohti merkittäviä aluksia eri näkökulmista josta sain innoitusta omiin pohdintoihini.</p><p>Lapsesta lähtien olen historiasta kiinnostuneena törmännyt anglosaksisiin käännöskirjoihin erilaisista historiallisista tapahtumista tai artefakteista joista on tehty jonkinlaisia top-listauksia. Olipa kyse sitten maailmanhistorian merkittävimmistä taisteluista tai sadasta parhaasta autosta, on valinta tehty yleensä anglosaksisesta näkökulmasta, toki kirjojen toteutus on usein graafisesti hyvää ja teksti sujuvaa. Siksipä historian tärkeimmät taistelut ovat olleet Waterloo ja Pullistuma, merkittävin keksintö James Wattin höyrykone ja tärkein auto Morris Mini.</p><p>Tällaiset listaukset ovat toki epätieteellisiä ja viihteellisiä ja aikoinaan alan koulutuksen saaneena olen toki niitä kohtaan allerginen. Toisaalta voi pohtia, että kukin listattu artefakti tai tapahtuma avaa laajempia näkökulmia tai ehkä edes herättää lukijan mielenkiinnon jatkopohdintoihin.</p><p>Koska en kuitenkaan ole historiantutkija enkä nykyään edes historia-alan ammattilainen olen onnekseni vapaa tekemään vapaita ja viihdyttäviä listauksia. Siksi ajattelin kirjoittaa lyhyen kirjoitussarjan Suomen itsenäisyyden vuosikymmenien merkittävistä aluksista. Kriteereinä on vapaasti arvioimani historiallinen merkittävyys sekä se, että alus on valmistettu Suomessa. Olen pyrkinyt valitsemaan joka toiselta vuosikymmeneltä veneen, joka toiselta vuosikymmeneltä laivan. Olen myös pyrkinyt tekemään valikoimasta edustavan.</p><p>Tässä on alustava listaukseni, olisiko kommentaattoreilla mahdollisesti vastehdotuksia tai lisäyksiä?</p><p>&nbsp;</p><p><strong>1927 Pirtuvene - Suomen viinavirran tuoja ja varhainen moottorikäyttöinen siviilialus</strong></p><p><strong>1932 Panssarilaiva Väinämöinen - itsenäisen tasavallan sotalaiva, symboli ja sotaveteraani, myöhemmin Neuvostoliiton sota-alus. Kuitenkin koska Väinämöisestä on kirjoitettu hyvin laajalti ja laadukkaasti valinnen sen sijaan jonkun toisen aluksen.</strong></p><p><strong>1952 Kuunari Vega - Sotakorvausalusten 1945-1952 edustaja ja viimeisiä puurakenteisia suurempia aluksia Suomessa. Vega valikoitui edustajaksi sillä se on parhaillaan kunnostettavana Pietarsaaressa.</strong></p><p><strong>1954 Jäänmurtaja Voima - Teknologian huipputuote Suomesta, loi pohjan Suomen jäänmurtajaosaamiselle joka on johtanut vientikauppoihin Argentiinaa myöten.</strong></p><p><strong>1967 H-vene - Hans Groopin suunnittelema lasikuituvene joka siirsi Suomessa purjehduksen kaiken kansan ulottuville. Kansainvälisesti laajimmalle levinnyt Suomessa suunniteltu purjevene jota on rakennettu yli 6000 kappaletta.</strong></p><p><strong>1977 GTS Finnjet - Matkustajalautta öljykauden huipulta. Symboloi 1960-luvulta alkanutta matkustajalauttaliikennettä.</strong></p><p><strong>1981 Terhi 385 - Suomen suosituin soutuvene tuotannossa vuodesta 1981 tähän päivään. Edustaa sisämaankin suomalaisille tuttua venetyyppiä joka on korvannut Suomen historian kenties tärkeimmän alustyypin - puisen soutuveneen.</strong></p><p><strong>1999 M/S Norsky - Bore Oy:n RO-RO alus - linjaliikenteen edustaja. Edustaa modernia logistista koneistoa joka liittää Suomen ympärivuotisesti globaaleihin markkinoihin. Toisaalta edustaa 1990-luvulla jo harvinaisuutta, Suomessa valmistettua rahtialusta.</strong></p><p><strong>2006 S/Y Pink Gin - Baltic Yachtsin uniikki huipputeknologinen luksustuote ajalta juuri ennen finanssikriisiä.</strong></p><p><strong>2016 Mein Schiff 5 - Meyer Turun ensimmäinen tilaus, yksi lamantappajista ja Turun seudun nostajista.</strong></p><p>&nbsp;</p><p><em>Leena Rossi: </em><em>Faaraon aurinkolaivasta risteilyalukseen, arvostelu Ian Grahamin teoksesta</em><em> &ldquo;50 laivaa jotka muuttivat historian kulun (Fifty Ships that Changed the Course of History: A Nautical History of the World). Kääntänyt Jyrki K. Talvitie. Minerva Kustannus Oy, 2016. 224 sivua. ISBN <a href="tel:978-952-312-410-3">978-952-312-410-3</a>. </em></p><p><a href="http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=4077" title="http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=4077">http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=4077</a></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Amerikkalainen ja brittiläinen media rakastaa top-listauksia kaikissa asioissa, myös erilaisisissa historiateemoissa. Suomessa tämä formaatti ei ole tuttu, siksipä itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi ajattelin tehdä kirjoitussarjan itselleni rakkaaseen merihistoriaan liittyen.

Törmäsin Agricola-historiaportaalissa Leena Rossin kirja-arvosteluun Ian Grahamin teoksesta "50 laivaa jotka muuttivat historian kulun". Arvostelun kirjoittaja pohti merkittäviä aluksia eri näkökulmista josta sain innoitusta omiin pohdintoihini.

Lapsesta lähtien olen historiasta kiinnostuneena törmännyt anglosaksisiin käännöskirjoihin erilaisista historiallisista tapahtumista tai artefakteista joista on tehty jonkinlaisia top-listauksia. Olipa kyse sitten maailmanhistorian merkittävimmistä taisteluista tai sadasta parhaasta autosta, on valinta tehty yleensä anglosaksisesta näkökulmasta, toki kirjojen toteutus on usein graafisesti hyvää ja teksti sujuvaa. Siksipä historian tärkeimmät taistelut ovat olleet Waterloo ja Pullistuma, merkittävin keksintö James Wattin höyrykone ja tärkein auto Morris Mini.

Tällaiset listaukset ovat toki epätieteellisiä ja viihteellisiä ja aikoinaan alan koulutuksen saaneena olen toki niitä kohtaan allerginen. Toisaalta voi pohtia, että kukin listattu artefakti tai tapahtuma avaa laajempia näkökulmia tai ehkä edes herättää lukijan mielenkiinnon jatkopohdintoihin.

Koska en kuitenkaan ole historiantutkija enkä nykyään edes historia-alan ammattilainen olen onnekseni vapaa tekemään vapaita ja viihdyttäviä listauksia. Siksi ajattelin kirjoittaa lyhyen kirjoitussarjan Suomen itsenäisyyden vuosikymmenien merkittävistä aluksista. Kriteereinä on vapaasti arvioimani historiallinen merkittävyys sekä se, että alus on valmistettu Suomessa. Olen pyrkinyt valitsemaan joka toiselta vuosikymmeneltä veneen, joka toiselta vuosikymmeneltä laivan. Olen myös pyrkinyt tekemään valikoimasta edustavan.

Tässä on alustava listaukseni, olisiko kommentaattoreilla mahdollisesti vastehdotuksia tai lisäyksiä?

 

1927 Pirtuvene - Suomen viinavirran tuoja ja varhainen moottorikäyttöinen siviilialus

1932 Panssarilaiva Väinämöinen - itsenäisen tasavallan sotalaiva, symboli ja sotaveteraani, myöhemmin Neuvostoliiton sota-alus. Kuitenkin koska Väinämöisestä on kirjoitettu hyvin laajalti ja laadukkaasti valinnen sen sijaan jonkun toisen aluksen.

1952 Kuunari Vega - Sotakorvausalusten 1945-1952 edustaja ja viimeisiä puurakenteisia suurempia aluksia Suomessa. Vega valikoitui edustajaksi sillä se on parhaillaan kunnostettavana Pietarsaaressa.

1954 Jäänmurtaja Voima - Teknologian huipputuote Suomesta, loi pohjan Suomen jäänmurtajaosaamiselle joka on johtanut vientikauppoihin Argentiinaa myöten.

1967 H-vene - Hans Groopin suunnittelema lasikuituvene joka siirsi Suomessa purjehduksen kaiken kansan ulottuville. Kansainvälisesti laajimmalle levinnyt Suomessa suunniteltu purjevene jota on rakennettu yli 6000 kappaletta.

1977 GTS Finnjet - Matkustajalautta öljykauden huipulta. Symboloi 1960-luvulta alkanutta matkustajalauttaliikennettä.

1981 Terhi 385 - Suomen suosituin soutuvene tuotannossa vuodesta 1981 tähän päivään. Edustaa sisämaankin suomalaisille tuttua venetyyppiä joka on korvannut Suomen historian kenties tärkeimmän alustyypin - puisen soutuveneen.

1999 M/S Norsky - Bore Oy:n RO-RO alus - linjaliikenteen edustaja. Edustaa modernia logistista koneistoa joka liittää Suomen ympärivuotisesti globaaleihin markkinoihin. Toisaalta edustaa 1990-luvulla jo harvinaisuutta, Suomessa valmistettua rahtialusta.

2006 S/Y Pink Gin - Baltic Yachtsin uniikki huipputeknologinen luksustuote ajalta juuri ennen finanssikriisiä.

2016 Mein Schiff 5 - Meyer Turun ensimmäinen tilaus, yksi lamantappajista ja Turun seudun nostajista.

 

Leena Rossi: Faaraon aurinkolaivasta risteilyalukseen, arvostelu Ian Grahamin teoksesta “50 laivaa jotka muuttivat historian kulun (Fifty Ships that Changed the Course of History: A Nautical History of the World). Kääntänyt Jyrki K. Talvitie. Minerva Kustannus Oy, 2016. 224 sivua. ISBN 978-952-312-410-3.

http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=4077

 

]]>
2 http://jukkaraustia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/237798-suomen-itsenaisyyden-vuosikymmenien-tarkeimmat-alukset#comments Kulttuuri Laivat Merihistoria Suomen historia Suomi 100 Veneet Thu, 01 Jun 2017 18:15:44 +0000 Jukka Raustia http://jukkaraustia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/237798-suomen-itsenaisyyden-vuosikymmenien-tarkeimmat-alukset
Suomen muinaishistorian juurilla http://tarjakaltiomaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/227835-suomen-muinaishistorian-juurilla <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>&nbsp;</p><p>Helsingin Sanomien kulttuurisivulla (HS 12.12.2016) on innostava artikkeli ja kysymys &rdquo;Milloin Suomessa elettiin vuotta nolla?&rdquo; Tätä oli kysytty Historian ystäväin liiton juhlaseminaarissa. Onhan toki Suomenniemi ollut jo olemassa vuonna nolla eli ajanlaskun alussa, mutta historian ystävät olivat silloin luultavasti muualla kuin Suomessa. Suomi on ajanlaskun alussa ollut karua erämaata, jossa on ollut ehkä muutamia heimoja metsästämässä ja kalastamassa, mutta historian merkintöjä kirjoihin ja tauluihin ei tuolloin ole syntynyt. Suomen historia yhtenä eurooppalaisena sivistysmaana on kirjattu tarkoin koko ajaltaan ja meidän kaikkien nykyään nähtävillä. Olisi hurskastelua väittää muuta. Vasta kristinuskon tulo Suomeen niiden tekijöiden toimesta, joiden urotyöt on kirjattu kirjoihin ja joita siten yhä voimme muistaa, on tehnyt maastamme vähitellen valtakunnan ja valtion, oman erityisen hallintoalueensa. Historian ystävät voivat huokaista helpotuksesta: kaikki on kirjattu ylös kirjoihin ja kansiin.</p><p>Palauttakaamme hieman mieliimme Suomen alkuaikojen tunnelmia. Kristinuskoa oltiin tuomassa Suomeen ja pysytettiin jo muutamia kirkkojakin. Suomessakin toimi alkuaikoina luostarilaitos, jossa oli mahdollista melko sotaisen kansan keskuudessa kirjoittaa. Alkuaikoina ehkä vietiin Ruotsiin sellaisia dokumentteja, joiden tahdottiin säilyvän.</p><p>Kuten nykyäänkin lehdistö viittaa toimijoina vain yleensä muutamiin vastuukuninkaisiin, jotka johtavat maita, myös Suomen alkuaikoina jo siis historianystävienkin mielestä noin kuusisataa vuotta sitten, neuvonpito käytiin kuninkaiden hoveissa. Tästä voidaan päätellä, että Suomen valtion syntyhistoriaa on ohjattu naapurimaiden hoveista käsin ja niiden hallussa ehkä edelleenkin on asiaa koskevaa dokumentaatiota.</p><p>Suomen kieli, joka on ehkä tärkein kansallinen omaisuutemme, syntyi Mikael Agricolan ja aikalaistensa yhteistyönä mahdolliseksi kirjata myös pergamenteille, kirjoitetuksi ja luetuksi kieleksi oltuaan siihen saakka tämän vaikenevan kansan omaisuutta ja varjeluksessa vuosituhanten kulussa.</p><p>Tätä voitaisiin pitää ihmeenä ja sitä saakin pitää ihmeenä, mutta on selvää, että jotkut ylimysaikalaiset ovat näitä asioita ohjanneet. Olen sitä mieltä, että ylimykset ja tietäjät eivät aina ole kuninkaita, mutta kuninkaallisessa asemassa heillä on enemmän valtaa tehdä ohjaustyötään kuin tavallisina ihmisinä. Perusteita näille väitteille olen luonnehtinut kirjoissani Kristillinen filosofia (Elisa Kirja 2013).</p><p>Historian kannalta Suomi on onnekkaassa asemassa. Koko mielenkiintoinen historiamme maana on kirjattu historiankirjoihin. Historiantutkijat tuskin löytävät muuta tutkimusaineistoa ja jos löytävät niin ihan mielihyvin omasta mielikuvituksestaan. Kaikkea kirjoihin ja kansiin painettua tietoa pitääkin paikata omalla mielikuvituksellaan ja tehdä tiedoista täyteläisempiä tarjottavaksi omille aikalaisilleen sopivina annoksina ja tietona. Ihmisen tulee luottaa itseensä ja intuitioonsa kertoessaan muille ihmisille oman mielikuvitusmaailmansa tietoutta. Tätä kirjailijat tekevät tänä päivänäkin ja niin minäkin olen tehnyt omissa kirjoissani.</p><p>Olen iloinen ja innoissani kaikesta siitä heräämisestä, mitä maassamme on nähtävissä kuin prinsessan sadan vuoden unesta heräämisessä. Suomi-neito on heräämässä syntyunestaan näin sadan vuoden ikään tullessaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on täysi syy ja oikeutus juhlia ja juhlistaa Suomi 100 -vuotta teeman myötä. Maamme on nuori ja virkeä. Ihmiset ovat varmaankin iät kaiket eläneitä omissa unelmissaan ja kulkeissaan maailman munan syntyajoista saakka. Maailman ja maailmojen synnyistä suomalaiset kertovat unelmiensa kirjoissa muun muassa Kalavala-runoudessa ja Kantelettaressa. Maamme-kirja on Suomen syntymän ylistyslaulua, josta soisi painettavan myös uusia painoksia. Meillä suomalaisilla on rikas tarusto ja rikas menneisyys, joka tuottaa luovuutta ja unelmien kaltaista näkymää kohti tulevaisuutta käydessämme. Tärkeintä unelmien toteutumisen kannalta on rauha. Sen vuoksi rauhan työ on tärkeää työtä, johon toivon, että löytyy edelleen resurssejakin, kun kukkaron nyörejä talouden puolesta availlaan. Toinen tärkeä menestystekijä maamme kannalta tulee olemaan taloudenpito. Sen osalta tarvitaan neuvokkuutta, näkemystä ja hyvää tahtoa.</p><p>Onnea Suomi ja suomalaiset sekä</p><p>suomalaisten ystävät kautta maailman.</p><p>Onnea Suomi 100 vuotta!</p><p>Blogikirjoituksen väittämänä on, että suomalaisten historia tällä maa-alueella, jota Suomeksi kutsutaan, on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Suomi on liitetty muuhun eurooppalaiseen perinnenäkymään omine erityisinekin piirteineen. Suomen alueen omintakeista perintöä menneisyytensä osalta ei sinänsä voitane kieltää, mutta varsinainen historia on alkanut sen osalta, mitä on päätetty valtionmuodostukseen liittyen eri aikakausina. Päätöksiä on varmasti tehty niine edellytyksineen, mitä milloinkin on ollut olemassa.</p><p>Nyt Suomi on yksi arvostetuista kansakunnista ja valtionakin jo niittänyt kunniaa puolustustahtonsa, kulttuurinsa ja oman kielensä osalta. Kristinuskon näen lähinnä mahdollisuutena jo varhain muokata maahan sivistystä ja sellaista kulttuuria, jossa on säilymisen mahdollisuuksia eurooppalaisessa kontekstissa. Meillä Suomessa tulee aina olemaan sijaintimme osalta ne välttämättömyyden tuomat diplomatiavaatimukset idän ja lännen välimaastossa, mitä kohtelias ja huomioiva kanssakäyminen naapurimaiden suhteen on vaatimuksena rauhaisan rinnakkaiselon osalta.</p><p>Vaikka saattaa olla niin, että suomalaiset fennomanistit kokisivat joutuvansa olleen luopunut omasta ominaislaadustaan sen hyväksi, mitä on sivistys ja rauha, uskon tämän asian jatkossa voivan kompensoitua ihmisten luovuudessa ja elämänuskossa sen suhteen, että jatkossakin Suomi pysyy hyvinvointivaltiona muiden Pohjoismaiden myötä ja Venäjän naapurina. On ehkä parempi nähdä rikkautena näillä leveysasteilla olevien maiden erilaatuisuus kuin pyrkiä eroja sinänsä hälventämään. Kukin maa parhaimmillaan voi hoitaa oman maansa hyvinvointiasioita luottamalla omaan erityislaatuisuuteensa ja antaa muidenkin elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Tosin diplomatian tärkeys on hyvä huomioida, kun pohjoisen sijainnin erityislaatuisuudessa on huomioitava eteläisimpiä maita ja alueita usein paljonkin kalliimpi rakentaminen ja infrastruktuurin ylläpito. Tässä maallamme on omat haasteensa, joita suomalaisella sisukkuudella ylläpidetään. Tässä on lievänä vaarana ylisuorittaminen, mikä on voimia kuluttavaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Teksti julkaistu Puheenvuoro-palstalla 12.12.2016 TK</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>  

Helsingin Sanomien kulttuurisivulla (HS 12.12.2016) on innostava artikkeli ja kysymys ”Milloin Suomessa elettiin vuotta nolla?” Tätä oli kysytty Historian ystäväin liiton juhlaseminaarissa. Onhan toki Suomenniemi ollut jo olemassa vuonna nolla eli ajanlaskun alussa, mutta historian ystävät olivat silloin luultavasti muualla kuin Suomessa. Suomi on ajanlaskun alussa ollut karua erämaata, jossa on ollut ehkä muutamia heimoja metsästämässä ja kalastamassa, mutta historian merkintöjä kirjoihin ja tauluihin ei tuolloin ole syntynyt. Suomen historia yhtenä eurooppalaisena sivistysmaana on kirjattu tarkoin koko ajaltaan ja meidän kaikkien nykyään nähtävillä. Olisi hurskastelua väittää muuta. Vasta kristinuskon tulo Suomeen niiden tekijöiden toimesta, joiden urotyöt on kirjattu kirjoihin ja joita siten yhä voimme muistaa, on tehnyt maastamme vähitellen valtakunnan ja valtion, oman erityisen hallintoalueensa. Historian ystävät voivat huokaista helpotuksesta: kaikki on kirjattu ylös kirjoihin ja kansiin.

Palauttakaamme hieman mieliimme Suomen alkuaikojen tunnelmia. Kristinuskoa oltiin tuomassa Suomeen ja pysytettiin jo muutamia kirkkojakin. Suomessakin toimi alkuaikoina luostarilaitos, jossa oli mahdollista melko sotaisen kansan keskuudessa kirjoittaa. Alkuaikoina ehkä vietiin Ruotsiin sellaisia dokumentteja, joiden tahdottiin säilyvän.

Kuten nykyäänkin lehdistö viittaa toimijoina vain yleensä muutamiin vastuukuninkaisiin, jotka johtavat maita, myös Suomen alkuaikoina jo siis historianystävienkin mielestä noin kuusisataa vuotta sitten, neuvonpito käytiin kuninkaiden hoveissa. Tästä voidaan päätellä, että Suomen valtion syntyhistoriaa on ohjattu naapurimaiden hoveista käsin ja niiden hallussa ehkä edelleenkin on asiaa koskevaa dokumentaatiota.

Suomen kieli, joka on ehkä tärkein kansallinen omaisuutemme, syntyi Mikael Agricolan ja aikalaistensa yhteistyönä mahdolliseksi kirjata myös pergamenteille, kirjoitetuksi ja luetuksi kieleksi oltuaan siihen saakka tämän vaikenevan kansan omaisuutta ja varjeluksessa vuosituhanten kulussa.

Tätä voitaisiin pitää ihmeenä ja sitä saakin pitää ihmeenä, mutta on selvää, että jotkut ylimysaikalaiset ovat näitä asioita ohjanneet. Olen sitä mieltä, että ylimykset ja tietäjät eivät aina ole kuninkaita, mutta kuninkaallisessa asemassa heillä on enemmän valtaa tehdä ohjaustyötään kuin tavallisina ihmisinä. Perusteita näille väitteille olen luonnehtinut kirjoissani Kristillinen filosofia (Elisa Kirja 2013).

Historian kannalta Suomi on onnekkaassa asemassa. Koko mielenkiintoinen historiamme maana on kirjattu historiankirjoihin. Historiantutkijat tuskin löytävät muuta tutkimusaineistoa ja jos löytävät niin ihan mielihyvin omasta mielikuvituksestaan. Kaikkea kirjoihin ja kansiin painettua tietoa pitääkin paikata omalla mielikuvituksellaan ja tehdä tiedoista täyteläisempiä tarjottavaksi omille aikalaisilleen sopivina annoksina ja tietona. Ihmisen tulee luottaa itseensä ja intuitioonsa kertoessaan muille ihmisille oman mielikuvitusmaailmansa tietoutta. Tätä kirjailijat tekevät tänä päivänäkin ja niin minäkin olen tehnyt omissa kirjoissani.

Olen iloinen ja innoissani kaikesta siitä heräämisestä, mitä maassamme on nähtävissä kuin prinsessan sadan vuoden unesta heräämisessä. Suomi-neito on heräämässä syntyunestaan näin sadan vuoden ikään tullessaan. Mielestäni meillä suomalaisilla on täysi syy ja oikeutus juhlia ja juhlistaa Suomi 100 -vuotta teeman myötä. Maamme on nuori ja virkeä. Ihmiset ovat varmaankin iät kaiket eläneitä omissa unelmissaan ja kulkeissaan maailman munan syntyajoista saakka. Maailman ja maailmojen synnyistä suomalaiset kertovat unelmiensa kirjoissa muun muassa Kalavala-runoudessa ja Kantelettaressa. Maamme-kirja on Suomen syntymän ylistyslaulua, josta soisi painettavan myös uusia painoksia. Meillä suomalaisilla on rikas tarusto ja rikas menneisyys, joka tuottaa luovuutta ja unelmien kaltaista näkymää kohti tulevaisuutta käydessämme. Tärkeintä unelmien toteutumisen kannalta on rauha. Sen vuoksi rauhan työ on tärkeää työtä, johon toivon, että löytyy edelleen resurssejakin, kun kukkaron nyörejä talouden puolesta availlaan. Toinen tärkeä menestystekijä maamme kannalta tulee olemaan taloudenpito. Sen osalta tarvitaan neuvokkuutta, näkemystä ja hyvää tahtoa.

Onnea Suomi ja suomalaiset sekä

suomalaisten ystävät kautta maailman.

Onnea Suomi 100 vuotta!

Blogikirjoituksen väittämänä on, että suomalaisten historia tällä maa-alueella, jota Suomeksi kutsutaan, on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Suomi on liitetty muuhun eurooppalaiseen perinnenäkymään omine erityisinekin piirteineen. Suomen alueen omintakeista perintöä menneisyytensä osalta ei sinänsä voitane kieltää, mutta varsinainen historia on alkanut sen osalta, mitä on päätetty valtionmuodostukseen liittyen eri aikakausina. Päätöksiä on varmasti tehty niine edellytyksineen, mitä milloinkin on ollut olemassa.

Nyt Suomi on yksi arvostetuista kansakunnista ja valtionakin jo niittänyt kunniaa puolustustahtonsa, kulttuurinsa ja oman kielensä osalta. Kristinuskon näen lähinnä mahdollisuutena jo varhain muokata maahan sivistystä ja sellaista kulttuuria, jossa on säilymisen mahdollisuuksia eurooppalaisessa kontekstissa. Meillä Suomessa tulee aina olemaan sijaintimme osalta ne välttämättömyyden tuomat diplomatiavaatimukset idän ja lännen välimaastossa, mitä kohtelias ja huomioiva kanssakäyminen naapurimaiden suhteen on vaatimuksena rauhaisan rinnakkaiselon osalta.

Vaikka saattaa olla niin, että suomalaiset fennomanistit kokisivat joutuvansa olleen luopunut omasta ominaislaadustaan sen hyväksi, mitä on sivistys ja rauha, uskon tämän asian jatkossa voivan kompensoitua ihmisten luovuudessa ja elämänuskossa sen suhteen, että jatkossakin Suomi pysyy hyvinvointivaltiona muiden Pohjoismaiden myötä ja Venäjän naapurina. On ehkä parempi nähdä rikkautena näillä leveysasteilla olevien maiden erilaatuisuus kuin pyrkiä eroja sinänsä hälventämään. Kukin maa parhaimmillaan voi hoitaa oman maansa hyvinvointiasioita luottamalla omaan erityislaatuisuuteensa ja antaa muidenkin elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Tosin diplomatian tärkeys on hyvä huomioida, kun pohjoisen sijainnin erityislaatuisuudessa on huomioitava eteläisimpiä maita ja alueita usein paljonkin kalliimpi rakentaminen ja infrastruktuurin ylläpito. Tässä maallamme on omat haasteensa, joita suomalaisella sisukkuudella ylläpidetään. Tässä on lievänä vaarana ylisuorittaminen, mikä on voimia kuluttavaa.

 

Teksti julkaistu Puheenvuoro-palstalla 12.12.2016 TK

 

 

 

 

]]>
3 http://tarjakaltiomaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/227835-suomen-muinaishistorian-juurilla#comments Kulttuuri Suomen historia Tue, 13 Dec 2016 19:09:12 +0000 Tarja Kaltiomaa http://tarjakaltiomaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/227835-suomen-muinaishistorian-juurilla
Lukukokemus: Uitto & Geust - Mannerheim-linja, talvisodan legenda http://jukkaraustia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/225606-lukukokemus-uitto-geust-mannerheim-linja-talvisodan-legenda <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Mannerheim-linjan vaiheet avautuvat niin suomalaisesta kuin neuvostoliittolaisesta näkökulmasta laajaan lähdepohjaan nojautuen. Teoksen päivitetty painos on mielenkiintoinen lukukokemus ja toimii hakuteoksena omien sukulaisten sotataipaleesta kiinnostuneille.&nbsp;Kokonaisuuten kirja on sotahistorian harrastajalle lukemisen arvoinen. Kirjan kieli ei ole usean muun teknisen tietokirjan tapaan mitenkään erityisen sujuvaa, myös rakenne on hiukan episodimainen. Kirjan parhaita puolia on laaja, myös neuvostolähteistä haettu kuva-aineisto.&nbsp;</p><p>Oma isoisäni taisteli talvisodassa Suomussalmella ja Kuhmossa, kenties juuri niissä oloissa joissa luotiin se talvisodan kuva joka levisi niin koti- kuin ulkomailla itse sodan aikana kuin myös historiankirjoituksessa myytiksi talvisodasta.</p><p>Laatokan pohjoispuolen sodankäynti oli tietyssä mielessä sotasavottaa - metsätöihin tottuneista pienviljelijöistä ja sekatyömiehistä kootut joukot taistelivat metsissä tottuneina samoihin olosuhteisiin missä useat olivat saaneet kokemusta rauhan vuosien metsätöissä. Joukkojen huolto pohjautui pitkälti samoihin ratkaisuihin joita hyödynnettiin rauhan ajan laajoissa savotoissa jäädytettyine rekiurineen yms. Taistelut olivat valtaosin liikkuvaa sodankäyntiä laajalla alueella.</p><p>Talvisodan taistelujen valtaosa käytiin kuitenkin Karjalan kannaksella aivan toisenlaisissa oloissa - ahtaalla rintamalla jossa Puna-Armeija pyrki ja lopulta onnistui murtautumaan suomalaisten linnoitettujen asemien läpi. Keskeiset taistelut käytiin pääasemassa jonka nimeksi pikku hiljaa vakiutui Mannerheim-linja. Kyseessä oli ensimmäisen maailmansodan länsirintaman taistelujen tapainen materiaalisodankäynti jota voisi luonnehtia pikemminkin teollisen yhteiskunnan kuin maatalousyhteiskunnan sodankäynniksi.</p><p>Aivan kuten sodat eivät lopu viimeiseen laukaukseen vaan elävät kokeneiden traumaattisissa muistoissa läpi heidän elämänsä, eivät myöskään sodat ala ensimmäisistä laukauksista. Keskeiset päätökset jotka johtivat Karjalan kannaksen taistelujen muotoutumiseen tehtiin Suomessa jo itsenäisyyden alkuvuosina kun Kannaksen linnoittamisesta tehtiin päätöksiä. Teos kuvailee seikkaperäisesti ja mielenkiintoiseksi kuinka pääasema muotoutui ja millaisia vaiheita linnoittamisessa oli. Itse linnoitteet kuvataan ampuma-ala- ja pohjapiirroksia myöten.</p><p>Tässä vaiheessa esiin astuu teoksen suurin vahvuus - neuvostoliittolaisiin primäärilähteisiin perehtyminen. Neuvostoliitto pyrki aktiivisilla vakoilutoimillaan ottamaan selvää linnoitteista mistä kirjassa on useita esimerkkejä.</p><p>Itse talvisodan taistelujen kuvaus on ehkä hieman episodimaista - toisaalta kokonaiskuvan luominen isosta historiallisesta prosessista on aina hieman valheellista. Taisteluja kuvataan perusteellisesti molempien puolten lähteisiin nojaten mikä on suomalaisessa sotahistoriankirjoituksessa harvinaista.</p><p>Teoksen mielenkiintoista antia on selostus siitä, miten Neuvostoliitossa luotiin käsitystä lähes valloittamattomasta linnoitusvyöhykeestä jonka ainoastaan Puna-Armeijan sankaruus ja taito kykenivät murtamaan. Luonnollisesti samalla puolustuksellinen Mannerheim-linja paljastui Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian yhteishankkeeksi Leningradin ja Moskovan turvallisuuden uhkaamiseksi...</p><p>Kokonaisuuten kirja on sotahistorian harrastajalle lukemisen arvoinen. Kirjan kieli ei ole usean muun teknisen tietokirjan tapaan mitenkään erityisen sujuvaa, myös rakenne on hiukan episodimainen. Kirjan parhaita puolia on laaja, myös neuvostolähteistä haettu kuva-aineisto. Jos jotain voisi toivoa se voisi olla konkreettinen Mannerheim-linjan vertailu muihin 1920-1930 -lukujen isoihin linnoittuihin alueisiin ja linjan asettaminen kansainväliseen kontekstiin. Kansainvälisen kontekstin ja vertailun puuttuminen on ylipäätään suomalaisen sotahistoriantutkimuksen ja muunkin historiantutkimuksen sokea piste ja toki aivan omien teostensa aihe.</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Antero Uitto ja Carl-Fredrik Geust; Mannerheim -linja, talvisodan legenda. Gummerus 2016, 248s.</strong></p><p>&nbsp;</p><p>Kustantamon kirjasivu:</p><p><u><a href="http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512401604/mannerheimlinja/">http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512401604/mannerheimlinja/</a></u></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Mannerheim-linjan vaiheet avautuvat niin suomalaisesta kuin neuvostoliittolaisesta näkökulmasta laajaan lähdepohjaan nojautuen. Teoksen päivitetty painos on mielenkiintoinen lukukokemus ja toimii hakuteoksena omien sukulaisten sotataipaleesta kiinnostuneille. Kokonaisuuten kirja on sotahistorian harrastajalle lukemisen arvoinen. Kirjan kieli ei ole usean muun teknisen tietokirjan tapaan mitenkään erityisen sujuvaa, myös rakenne on hiukan episodimainen. Kirjan parhaita puolia on laaja, myös neuvostolähteistä haettu kuva-aineisto. 

Oma isoisäni taisteli talvisodassa Suomussalmella ja Kuhmossa, kenties juuri niissä oloissa joissa luotiin se talvisodan kuva joka levisi niin koti- kuin ulkomailla itse sodan aikana kuin myös historiankirjoituksessa myytiksi talvisodasta.

Laatokan pohjoispuolen sodankäynti oli tietyssä mielessä sotasavottaa - metsätöihin tottuneista pienviljelijöistä ja sekatyömiehistä kootut joukot taistelivat metsissä tottuneina samoihin olosuhteisiin missä useat olivat saaneet kokemusta rauhan vuosien metsätöissä. Joukkojen huolto pohjautui pitkälti samoihin ratkaisuihin joita hyödynnettiin rauhan ajan laajoissa savotoissa jäädytettyine rekiurineen yms. Taistelut olivat valtaosin liikkuvaa sodankäyntiä laajalla alueella.

Talvisodan taistelujen valtaosa käytiin kuitenkin Karjalan kannaksella aivan toisenlaisissa oloissa - ahtaalla rintamalla jossa Puna-Armeija pyrki ja lopulta onnistui murtautumaan suomalaisten linnoitettujen asemien läpi. Keskeiset taistelut käytiin pääasemassa jonka nimeksi pikku hiljaa vakiutui Mannerheim-linja. Kyseessä oli ensimmäisen maailmansodan länsirintaman taistelujen tapainen materiaalisodankäynti jota voisi luonnehtia pikemminkin teollisen yhteiskunnan kuin maatalousyhteiskunnan sodankäynniksi.

Aivan kuten sodat eivät lopu viimeiseen laukaukseen vaan elävät kokeneiden traumaattisissa muistoissa läpi heidän elämänsä, eivät myöskään sodat ala ensimmäisistä laukauksista. Keskeiset päätökset jotka johtivat Karjalan kannaksen taistelujen muotoutumiseen tehtiin Suomessa jo itsenäisyyden alkuvuosina kun Kannaksen linnoittamisesta tehtiin päätöksiä. Teos kuvailee seikkaperäisesti ja mielenkiintoiseksi kuinka pääasema muotoutui ja millaisia vaiheita linnoittamisessa oli. Itse linnoitteet kuvataan ampuma-ala- ja pohjapiirroksia myöten.

Tässä vaiheessa esiin astuu teoksen suurin vahvuus - neuvostoliittolaisiin primäärilähteisiin perehtyminen. Neuvostoliitto pyrki aktiivisilla vakoilutoimillaan ottamaan selvää linnoitteista mistä kirjassa on useita esimerkkejä.

Itse talvisodan taistelujen kuvaus on ehkä hieman episodimaista - toisaalta kokonaiskuvan luominen isosta historiallisesta prosessista on aina hieman valheellista. Taisteluja kuvataan perusteellisesti molempien puolten lähteisiin nojaten mikä on suomalaisessa sotahistoriankirjoituksessa harvinaista.

Teoksen mielenkiintoista antia on selostus siitä, miten Neuvostoliitossa luotiin käsitystä lähes valloittamattomasta linnoitusvyöhykeestä jonka ainoastaan Puna-Armeijan sankaruus ja taito kykenivät murtamaan. Luonnollisesti samalla puolustuksellinen Mannerheim-linja paljastui Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian yhteishankkeeksi Leningradin ja Moskovan turvallisuuden uhkaamiseksi...

Kokonaisuuten kirja on sotahistorian harrastajalle lukemisen arvoinen. Kirjan kieli ei ole usean muun teknisen tietokirjan tapaan mitenkään erityisen sujuvaa, myös rakenne on hiukan episodimainen. Kirjan parhaita puolia on laaja, myös neuvostolähteistä haettu kuva-aineisto. Jos jotain voisi toivoa se voisi olla konkreettinen Mannerheim-linjan vertailu muihin 1920-1930 -lukujen isoihin linnoittuihin alueisiin ja linjan asettaminen kansainväliseen kontekstiin. Kansainvälisen kontekstin ja vertailun puuttuminen on ylipäätään suomalaisen sotahistoriantutkimuksen ja muunkin historiantutkimuksen sokea piste ja toki aivan omien teostensa aihe.

 

Antero Uitto ja Carl-Fredrik Geust; Mannerheim -linja, talvisodan legenda. Gummerus 2016, 248s.

 

Kustantamon kirjasivu:

http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512401604/mannerheimlinja/

 

]]>
9 http://jukkaraustia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/225606-lukukokemus-uitto-geust-mannerheim-linja-talvisodan-legenda#comments Kulttuuri Suomen historia Talvisota Sun, 06 Nov 2016 09:28:02 +0000 Jukka Raustia http://jukkaraustia.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/225606-lukukokemus-uitto-geust-mannerheim-linja-talvisodan-legenda
Maisteri Lehdon tutkimuksia http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/220227-maisteri-lehdon-tutkimuksia <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Vimpelissä asuu harvinainen ennätysmies. Hän on ollut vaaleissa ehdokkaana kuudella vuosikymmenellä. Hän on pesäpallon Suomen mestari vuodelta 1960 ja hänellä on edelleen Vimpelin ennätys 200:n ja 400:n metrin juoksuissa.</p><p>Tämä matematiikan maisteri, 78, on puolisalaa tehnyt Jyväskylän yliopistossa kandidaattitutkielman historiasta. Tämä mies on kunnallisneuvos Matti Lehto, Vasemmistoliitto ja Vimpelin Veto.</p><p>Lehdon tutkimuksista on juuri julkaistu myös kirja (Tulipalo vai tuhopoltto - Rannankylän työväentalon palo ja työväenliikkeen asema 1930- ja 1940-luvuilla Vimpelissä). Hatunnoston arvoinen suoritus!</p><p>Rannankylän tai Rantakylän, kuten nykyisin sanotaan, työväentalo paloi maan tasalle lokakuun 3. päivän vastaisena yönä 1938. Matti Lehto syntyi samana vuonna samassa kylässä.</p><p>Työväentalon palo on yhä tulenarka asia. Kaikkia epäiltyjen nimiä Lehto ei ole maininnut. Palo tutkittiin kahteen kertaan. Ensin poliisi yritti selvittää tapausta heti palon jälkeen ja vielä sodan jälkeen 1946 valtiollinen poliisi, punainen Valpo, tutki palon perusteellisesti.</p><p>Ketään ei tuomittu, vaikka useita henkilöitä oli pidätettynä ja saatiin yksi tunnustuskin, joka tosin peruttiin. Juridisesti asia on selvä. Rannankylän työväentalon palo ei ollut tuhopoltto. &quot;Siitä huolimatta Rantakylän vasemmistolaiset ovat pitäneet sitä aina tuhopolttona&quot;, Lehto kuittaa juridisten johtopäätösten jälkeen.</p><p>Uusi työväentalo rakennettiin entisen raunioille. Marraskuussa 1946 vietettiin vihkiäisjuhlaa, josta Kansan Ääni hehkutti, että &quot;talonpojat ja työläiset olivat rakentaneet talon entistä ehompana fasististen murhapolttajien polttaman työväentalon tuhkan päälle&quot;.</p><p>Uutta työväentaloa rakennettiin samaan aikaan kun kuusi vimpeliläistä porvaria, kuten Lehto kirjoittaa, oli kuulusteluja varten pidätettynä Vaasassa. Tämä nosti tunnelmaa ja antoi lisäpuhtia rakennustöihin.</p><p>Sodan jälkeen vasemmistolla oli Vimpelissä valtava kannatus. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa silloinen SKDL sai lähes puolet eli 44,9 prosenttia vimpeliläisten äänistä. Se oli maan korkeimpia lukuja ja ylivoimaisesti korkein Etelä-Pohjanmaalla.</p><p>Rantakylän naapurissa, Lappajärven Itäkylässä, syntyneenä ei voi kuin ihmetellä, miten jyrkkä oli poliittinen raja naapurien välillä. Vuoden 1945 vaaleissa Lappajärvellä SKDL sai vain 10 prosenttia äänistä. Se on lähes sama kuin Vimpelin Vasemmistoliiton nykyinen kannatus.</p><p>Matti Lehto on vasemmiston viimeisiä mohikaaneja Vimpelissä. Hän ei ole koskaan ollut mikään tulipunainen agitaattori eikä myöskään kommunistisen puolueen jäsen. Hän on kuin tapakristitty, joka on saanut uskonsa kodin perintönä.</p><p>Matti on ennen kaikkea vimpeliläinen ja suomalainen patriootti. On hieno asia, että hän tallentaa kiihkottomasti mielenkiintoista lähihistoriaa jälkipolville.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vimpelissä asuu harvinainen ennätysmies. Hän on ollut vaaleissa ehdokkaana kuudella vuosikymmenellä. Hän on pesäpallon Suomen mestari vuodelta 1960 ja hänellä on edelleen Vimpelin ennätys 200:n ja 400:n metrin juoksuissa.

Tämä matematiikan maisteri, 78, on puolisalaa tehnyt Jyväskylän yliopistossa kandidaattitutkielman historiasta. Tämä mies on kunnallisneuvos Matti Lehto, Vasemmistoliitto ja Vimpelin Veto.

Lehdon tutkimuksista on juuri julkaistu myös kirja (Tulipalo vai tuhopoltto - Rannankylän työväentalon palo ja työväenliikkeen asema 1930- ja 1940-luvuilla Vimpelissä). Hatunnoston arvoinen suoritus!

Rannankylän tai Rantakylän, kuten nykyisin sanotaan, työväentalo paloi maan tasalle lokakuun 3. päivän vastaisena yönä 1938. Matti Lehto syntyi samana vuonna samassa kylässä.

Työväentalon palo on yhä tulenarka asia. Kaikkia epäiltyjen nimiä Lehto ei ole maininnut. Palo tutkittiin kahteen kertaan. Ensin poliisi yritti selvittää tapausta heti palon jälkeen ja vielä sodan jälkeen 1946 valtiollinen poliisi, punainen Valpo, tutki palon perusteellisesti.

Ketään ei tuomittu, vaikka useita henkilöitä oli pidätettynä ja saatiin yksi tunnustuskin, joka tosin peruttiin. Juridisesti asia on selvä. Rannankylän työväentalon palo ei ollut tuhopoltto. "Siitä huolimatta Rantakylän vasemmistolaiset ovat pitäneet sitä aina tuhopolttona", Lehto kuittaa juridisten johtopäätösten jälkeen.

Uusi työväentalo rakennettiin entisen raunioille. Marraskuussa 1946 vietettiin vihkiäisjuhlaa, josta Kansan Ääni hehkutti, että "talonpojat ja työläiset olivat rakentaneet talon entistä ehompana fasististen murhapolttajien polttaman työväentalon tuhkan päälle".

Uutta työväentaloa rakennettiin samaan aikaan kun kuusi vimpeliläistä porvaria, kuten Lehto kirjoittaa, oli kuulusteluja varten pidätettynä Vaasassa. Tämä nosti tunnelmaa ja antoi lisäpuhtia rakennustöihin.

Sodan jälkeen vasemmistolla oli Vimpelissä valtava kannatus. Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa silloinen SKDL sai lähes puolet eli 44,9 prosenttia vimpeliläisten äänistä. Se oli maan korkeimpia lukuja ja ylivoimaisesti korkein Etelä-Pohjanmaalla.

Rantakylän naapurissa, Lappajärven Itäkylässä, syntyneenä ei voi kuin ihmetellä, miten jyrkkä oli poliittinen raja naapurien välillä. Vuoden 1945 vaaleissa Lappajärvellä SKDL sai vain 10 prosenttia äänistä. Se on lähes sama kuin Vimpelin Vasemmistoliiton nykyinen kannatus.

Matti Lehto on vasemmiston viimeisiä mohikaaneja Vimpelissä. Hän ei ole koskaan ollut mikään tulipunainen agitaattori eikä myöskään kommunistisen puolueen jäsen. Hän on kuin tapakristitty, joka on saanut uskonsa kodin perintönä.

Matti on ennen kaikkea vimpeliläinen ja suomalainen patriootti. On hieno asia, että hän tallentaa kiihkottomasti mielenkiintoista lähihistoriaa jälkipolville.

]]>
2 http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/220227-maisteri-lehdon-tutkimuksia#comments Kulttuuri Historia Suomen historia Wed, 20 Jul 2016 04:33:05 +0000 Jorma Melleri http://jormamelleri.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/220227-maisteri-lehdon-tutkimuksia
Suomenkielisen Maamme-laulun riemujuhla lähestyy http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/195104-suomenkielisen-maamme-laulun-riemujuhla-lahestyy-vai-lahestyyko <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Kahden vuoden kuluttua vietämme itsenäisyytemme satavuotisjuhlaa. Samana vuonna täyttävät 150 vuotta suomenkieliset säkeet:&nbsp;<em>&rdquo;Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen!&rdquo;</em>&nbsp;Maamme-laulussa on yksitoista säkeistöä, mutta käytännössä hymninä laulamme vain ensimmäistä ja viimeistä.&nbsp;Näiden vakiintunut muoto on peräisin &rdquo;viiden vänrikin&rdquo; runoilijaryhmän kynästä vuodelta 1867.</p><p>Muutamia vuosia sitten satuin ystävälliseen väittelyyn siitä, onko Suomella vai Virolla suurempi oikeus <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Fredrik_Pacius" target="_blank"><em>Fredrik Paciuksen</em></a> säveltämään kansallislauluun. Tuttavani oletti, että virolaiset ottivat sen omakseen jo useita vuosia ennen suomalaisia, koska he käänsivät sen äidinkielelleen ensin.</p><p>Vironkielinen <em>&rdquo;Mu isamaa, mu õnn ja rõõm&rdquo;</em> esitettiin ensi kerran vuonna 1869 Tartossa vietetyillä Viron ensimmäisillä laulujuhlilla. Hymninsä syntyhetken tietävät kaikki laulavat virolaiset ja hehän laulavat kaikki, sain kuulla. Vironkielisen tekstin riimitti laulujuhlien organisaattori <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_Voldemar_Jannsen" target="_blank"><em>Johann Voldemar Jannsen</em></a>.</p><p>Hänen tyttärensä <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Lydia_Koidula" target="_blank"><em>Lydia Koidula</em></a> käänsi ohjelmaan myös <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Collan" target="_blank"><em>Karl Collanin</em></a> säveltämän <em>Savolaisen laulun</em> (<a href="http://runeberg.org/wanelaul/0061.html" target="_blank">Mu meeles seisab alati</a>). Monet arvovaltaiset nykylähteet merkitsevät senkin isä-Jannsenin nimiin. Koidulan teoksiin sen luki kuitenkin jo&nbsp;<em><a href="https://et.wikipedia.org/wiki/Juhan_Kunder" target="_blank">Juhan Kunderin</a></em>&nbsp;laulukokoelma <em>&quot;<a href="http://runeberg.org/wanelaul/0008.html" target="_blank">Eesti wanemad laulikud</a>&quot;</em>&nbsp;vuodelta 1880, kuten myös <em>Aino Kallas </em>runoilijattaren elamänkerrassa <em>Tähdenlento</em> (1915, laajennettu 1935).</p><p><strong>Omaksuivatko virolaiset kansallislaulunsa ennen suomalaisia?</strong></p><p>Kyllähän mekin olemme oppineet Maamme-laulun syntyhetken. Fredrik Paciuksen sävelmä esitettiin ensi kerran ylioppilaiden Floran päivän kevätjuhlassa Kumtähden kentällä vuonna 1848. Ylioppilaskunta marssi iltapäivällä nykyiseen Helsingin Toukolaan sotilassoittokuntien tahdittamana. Kuorona oli Paciuksen perustama <em><a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Akademiska_S%C3%A5ngf%C3%B6reningen" target="_blank">Akademiska Sångföreningen</a>,</em> joka ensi kerran&nbsp;kajautti laulun hyvinkin jo Pitkälläsillalla.</p><p><em>Matti Klinge</em> on kuvannut, kuinka osaavasti järjestäjät etäännyttivät juhlasta Euroopan hullun vuoden kumousmielen ja kanavoivat sen maiseman romantisointiin. Ylioppilaskunta oli tilannut sävelmän Fredrik Paciukselta nimenomaan Flora-juhlaan, jonka vietto oli vapautettu 12 vuoden pannasta. Ajankäyttönsä perusteella säveltäjä ei vaikuta pohtineen poliittista vakavuutta tai kauaskantoisuutta. Sävellystyöhön ja kuoronsa harjoittamiseen hän varasi kaksi päivää ja toiset kaksi sovittamiseen torvisoittokunnalle.</p><p>Kumtähden kentällä laulettiin ruotsiksi, keskeytti tuttavani, eikä sitä laulua, jota suomalaiset nyt laulavat. Totesin, että meillä on vain tapana lukea Maamme-laulun historia vuoden 1848 Flora-juhlasta, jossa Paciuksen sävelmä nousi suosioon. Virallistavan panoksensa antoi myös kansallisrunoilija <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Ludvig_Runeberg" target="_blank"><em>J.L. Runeberg</em></a> itse, joka liitti nuotit saman vuoden syksyllä julkaistuun <em><a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4nrikki_Stoolin_tarinat" target="_blank">Vänrikki Stoolin tarinoiden</a> </em>ensipainokseen.</p><p><strong>Käännettiinko Maamme-laulu suomeksi vasta vuonna 1889?</strong></p><p>Runeberg oli kirjoittanut <em>Vårt land </em>-runon jo kaksi vuotta aiemmin, kevätkesällä 1846. Runoilija ajatteli sen nimenomaan sävellettäväksi, ja ennen seuraavaa uutta vuotta versiota olikin jo kolme. &nbsp;Ensimmäisen sävellyksen laati <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/August_Engelberg" target="_blank"><em>August Engelberg</em></a> heti kesällä ja seuraavan <em><a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Fredrik_August_Ehrstr%C3%B6m" target="_blank">Fredrik August Ehrström</a> </em>syksyllä. Kolmas oli Runebergin oma sävellys, joka kuultiin Porvoon kaupungin 500-vuotisjuhlassa 3. joulukuuta 1846.</p><p>Tuo on kaikki ruotsinkielisen laulun historiaa, jatkui väittelymme. Tuttavani otti hyllystään lauluvihkon, jossa kiistattomasti todistettiin: <em>&rdquo;suomennos <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Cajander" target="_blank">Paavo Cajander</a>,&nbsp;1889&rdquo;. </em>En voinut moittia häntä, sillä oletin tietäväni merkinnän taustan. Mainittuna vuonna valmistui <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Kansanvalistusseura" target="_blank"><em>Kansanvalistusseuran</em></a> kustantama ja Paavo Cajanderin toimittama Vänrikki Stoolin tarinoiden suomennos. Siitä julkaistiin myös pitkävaikutteinen koulupainos, joka kului vielä minunkin käsissäni tamperelaisessa oppikoulussa. Kustantaja ei alkuaan merkinnyt Cajanderia suomentajaksi: vasta vuoden 1899 yhdestoista painos &ndash; koko kirja &ndash; julkaistiin hänen nimissään.</p><p>Vårt land -runon käännöstyö alkoi tavallaan heti Kumtähden kentältä. <a href="http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2008_84liite.pdf" target="_blank"><em>Virittäjässä</em></a> on julkaistu <em>Lea Laitisen</em> mielenkiintoinen kokoelma eri versioista. Nykyisin laulettavat ensimmäinen ja viimeinen säkeistö saivat vakiintuneen suomenkielisen muotonsa vuonna 1867. Paavo Cajander teki Vänrikki Stoolin tarinoihin lukuisia parannuksia ja yritti samaa myös näissä kahdessa kansan mieleen vakiintuneessa säkeistössä. Esimerkiksi alkusäkeen hän muutti vuonna 1889 muotoon: <em>&rdquo;Maa, isänmaamme, Suomenmaa&rdquo;.</em> Vuonna 1901 Cajander joutui taipumaan ja palauttamaan säkeistöt alkuperäiseen vuoden 1867 muotoon.</p><p><strong>Vain yksi kirjain on muuttunut 150 vuodessa</strong></p><p>Yksi huomaamaton muutos on toki tapahtunut. Kotimaamme ei ole enää &rdquo;pohjainen&rdquo;, vaan pohjoinen. Tämä sana sisältyi <em>Suomen Sotilas</em> -lehdessä vuonna 1920 julkaistuun <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Valter_Juva" target="_blank"><em>Valter Juvan</em></a> sovitteluehdotukseen. Muutoin tämä Viipurin kirjastonhoitaja muistetaan varsinkin laulurunosta <em>&quot;Jo Karjalan kunnailla lehtii puu&quot;.</em> Hän oli samaa pohjoispohjalaista sukua kuin veljenpojanpoikansa arkkipiispa <em>Mikko Juva.&nbsp;</em>Nykymuoto oli toki esiintynyt aiemminkin, esimerkiksi&nbsp;<a href="http://estofennia.eu/?attachment_id=2387" target="_blank">Suomen Raittiuden Lehdessä 1885</a>. Sekin ennen Cajanderia.</p><p>Suomeksi ja viroksi laulettavat kansallishymnit ovat lähes ikätovereita. Tähän päädyimme sopuisasti tuttavani kanssa. Ero on kuitenkin siinä, että virolaiset tietävät äidinkielisten sanojen kirjoittajan ja voivat kunnioittaa häntä. Itse asiassa suomalaisilla ei ole kirjoittajaan yksiselitteistä vastaustakaan.</p><p>Maamme-laulun vakiintuneet hymnisäkeistöt julkaistiin vuonna 1867 osana Vänrikki Stoolin tarinoiden <a href="http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/100342/J.L.Runebergin_Vanrikki_Stooli.pdf?sequence=1" target="_blank">ensimmäistä kokonaissuomennosta</a>. Kyseessä oli yhteissuomennos, josta vastasi &rdquo;viiden vänrikin&rdquo; runoilijaryhmä. Vuosina 1867&ndash;70 julkaistujen runovihkojen kustantajana toimi&nbsp;<a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Julius_Krohn" target="_blank"><em>Julius Krohn</em></a>&nbsp;(kirjailijanimi <em>Suonio</em>), virolaisten hyvin tunteman kirjailijan&nbsp;<em>Aino Kallaksen</em> isä. &nbsp;Muut vänrikit olivat <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Bernhard_Fredrik_Godenhjelm" target="_blank"><em>Bernhard Fredrik Godenhjelm</em></a>, <em><a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksanteri_Rahkonen" target="_blank">Aleksanteri Rahkonen</a>, <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Sl%C3%B6%C3%B6r" target="_blank">Kaarlo Slöör</a></em>&nbsp;(kirjailijanimi <em>Santala</em>) ja <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Antti_T%C3%B6rneroos" target="_blank"><em>Antti Törneroos</em></a> (<em>Tuokko</em>).</p><p>Riimejä verraten Aleksanteri Rahkosen kaksi vuotta varhaisempi itsenäinen käännös vaikuttaa ohjanneen lopputulosta. Rahkosen nimeä harva enää muistaa, mutta yksi hänen runoistaan tuli vielä takavuosina koululaisille tutuksi. Kyseessä on <em>Erkki Melartinin</em> säveltämä <em><a href="https://fi.wikisource.org/wiki/Leivo_(Rahkonen)" target="_blank">Miks leivo lennät Suomehen</a>.</em>&nbsp;Yhtä tutuksi tuli Tuokon suomentama <a href="https://fi.wikisource.org/wiki/Sinun_maasi" target="_blank"><em>Laps Suomen</em></a>, alkuaan&nbsp;<em>Zacharias Topeliuksen</em> romanssiksi nimeämä ja Paciuksen säveltämä&nbsp;<em>O barn af Hellas.</em>&nbsp;Samasta kynästä on myös <em><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6v%C3%A4en_marssi" target="_blank">Työväen marssi</a> (Käy eespäin väki voimakas...). </em>Jos ajan moniarvoisuus yllättää, niin ehkä säveltäjäkin: Johanneksenkirkon urkuri <em>Oskar Merikanto</em>.</p><p>Viidellä vänrikillä oli useita edelläkävijöitä. Ketään ei pidä nostaa jalustalle, mutta meidän suomalaisten on hyvä huomata, että laulamme Maamme-laulua suomeksi sanoilla, joissa heti ensi säkeessä nimeämme maamme Suomeksi. Näin viisi vänrikkiä oikeaksi oivalsivat. Heidän säkeidensä historia täyttää kahden vuoden kuluttua 150 vuotta. Siten vuosi 2017 ei ole vain itsenäisyytemme riemujuhla.</p><hr /><p><strong>Lähteitä ja lisätietoa:</strong></p><ul><li>Pekka Linnainen,&nbsp;<a href="http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/236856-suomenkielinen-maamme-150-vuotta-sen-suomi100-hylkajaa">Suomenkielinen Maamme-laulu 150 vuotta</a>, Uusi Suomi 11.5.2017</li><li>Pekka Linnainen,&nbsp;<a href="http://pekkalinnainen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/236948-kierros-hietaniemessa-150-vuotiaan-suomenkielisen-maamme-laulun-kunniaksi">Kierros Hietaniemessä Maamme-laulun kunniaksi</a>, US 13.5.2017</li><li>Lea Laitinen,&nbsp;<a href="http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2008_84.pdf" target="_blank">Maamme &ndash; Meidän maa</a>, Virittäjä 2008</li><li>Lea Laitinen,&nbsp;<a href="http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2008_84liite.pdf" target="_blank">Maamme-laulun versioita: suomennoksia ja muunnelmia</a>, Virittäjä 2008</li><li>Soi sana kultainen, Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä, Yliopistopaino 1998</li><li>Johan Ludvig Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat, WSOY 1982</li><li>Matti Klinge, Suomen sinivalkoiset värit, Otava 1981</li><li><a href="http://estofennia.eu/?attachment_id=2387" target="_blank">Maamme 4 vuotta ennen Cajanderin versiota</a>, Suomen Raittiuden Lehti 1.12.1885</li><li><a href="http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/100342/J.L.Runebergin_Vanrikki_Stooli.pdf?sequence=1" target="_blank"><strong>Vänrikki Stoolin Tarinat</strong>, runoilijan luvan saanut suomennos</a>, kustantaja J. Krohn 1867</li><li><a href="http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/112643?page=11" target="_blank">Runebergin Vänrikki Stoolin Tarinat</a>, Kirjallinen Kuukauslehti 1.4.1867</li></ul><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kahden vuoden kuluttua vietämme itsenäisyytemme satavuotisjuhlaa. Samana vuonna täyttävät 150 vuotta suomenkieliset säkeet: ”Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi sana kultainen!” Maamme-laulussa on yksitoista säkeistöä, mutta käytännössä hymninä laulamme vain ensimmäistä ja viimeistä. Näiden vakiintunut muoto on peräisin ”viiden vänrikin” runoilijaryhmän kynästä vuodelta 1867.

Muutamia vuosia sitten satuin ystävälliseen väittelyyn siitä, onko Suomella vai Virolla suurempi oikeus Fredrik Paciuksen säveltämään kansallislauluun. Tuttavani oletti, että virolaiset ottivat sen omakseen jo useita vuosia ennen suomalaisia, koska he käänsivät sen äidinkielelleen ensin.

Vironkielinen ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm” esitettiin ensi kerran vuonna 1869 Tartossa vietetyillä Viron ensimmäisillä laulujuhlilla. Hymninsä syntyhetken tietävät kaikki laulavat virolaiset ja hehän laulavat kaikki, sain kuulla. Vironkielisen tekstin riimitti laulujuhlien organisaattori Johann Voldemar Jannsen.

Hänen tyttärensä Lydia Koidula käänsi ohjelmaan myös Karl Collanin säveltämän Savolaisen laulun (Mu meeles seisab alati). Monet arvovaltaiset nykylähteet merkitsevät senkin isä-Jannsenin nimiin. Koidulan teoksiin sen luki kuitenkin jo Juhan Kunderin laulukokoelma "Eesti wanemad laulikud" vuodelta 1880, kuten myös Aino Kallas runoilijattaren elamänkerrassa Tähdenlento (1915, laajennettu 1935).

Omaksuivatko virolaiset kansallislaulunsa ennen suomalaisia?

Kyllähän mekin olemme oppineet Maamme-laulun syntyhetken. Fredrik Paciuksen sävelmä esitettiin ensi kerran ylioppilaiden Floran päivän kevätjuhlassa Kumtähden kentällä vuonna 1848. Ylioppilaskunta marssi iltapäivällä nykyiseen Helsingin Toukolaan sotilassoittokuntien tahdittamana. Kuorona oli Paciuksen perustama Akademiska Sångföreningen, joka ensi kerran kajautti laulun hyvinkin jo Pitkälläsillalla.

Matti Klinge on kuvannut, kuinka osaavasti järjestäjät etäännyttivät juhlasta Euroopan hullun vuoden kumousmielen ja kanavoivat sen maiseman romantisointiin. Ylioppilaskunta oli tilannut sävelmän Fredrik Paciukselta nimenomaan Flora-juhlaan, jonka vietto oli vapautettu 12 vuoden pannasta. Ajankäyttönsä perusteella säveltäjä ei vaikuta pohtineen poliittista vakavuutta tai kauaskantoisuutta. Sävellystyöhön ja kuoronsa harjoittamiseen hän varasi kaksi päivää ja toiset kaksi sovittamiseen torvisoittokunnalle.

Kumtähden kentällä laulettiin ruotsiksi, keskeytti tuttavani, eikä sitä laulua, jota suomalaiset nyt laulavat. Totesin, että meillä on vain tapana lukea Maamme-laulun historia vuoden 1848 Flora-juhlasta, jossa Paciuksen sävelmä nousi suosioon. Virallistavan panoksensa antoi myös kansallisrunoilija J.L. Runeberg itse, joka liitti nuotit saman vuoden syksyllä julkaistuun Vänrikki Stoolin tarinoiden ensipainokseen.

Käännettiinko Maamme-laulu suomeksi vasta vuonna 1889?

Runeberg oli kirjoittanut Vårt land -runon jo kaksi vuotta aiemmin, kevätkesällä 1846. Runoilija ajatteli sen nimenomaan sävellettäväksi, ja ennen seuraavaa uutta vuotta versiota olikin jo kolme.  Ensimmäisen sävellyksen laati August Engelberg heti kesällä ja seuraavan Fredrik August Ehrström syksyllä. Kolmas oli Runebergin oma sävellys, joka kuultiin Porvoon kaupungin 500-vuotisjuhlassa 3. joulukuuta 1846.

Tuo on kaikki ruotsinkielisen laulun historiaa, jatkui väittelymme. Tuttavani otti hyllystään lauluvihkon, jossa kiistattomasti todistettiin: ”suomennos Paavo Cajander, 1889”. En voinut moittia häntä, sillä oletin tietäväni merkinnän taustan. Mainittuna vuonna valmistui Kansanvalistusseuran kustantama ja Paavo Cajanderin toimittama Vänrikki Stoolin tarinoiden suomennos. Siitä julkaistiin myös pitkävaikutteinen koulupainos, joka kului vielä minunkin käsissäni tamperelaisessa oppikoulussa. Kustantaja ei alkuaan merkinnyt Cajanderia suomentajaksi: vasta vuoden 1899 yhdestoista painos – koko kirja – julkaistiin hänen nimissään.

Vårt land -runon käännöstyö alkoi tavallaan heti Kumtähden kentältä. Virittäjässä on julkaistu Lea Laitisen mielenkiintoinen kokoelma eri versioista. Nykyisin laulettavat ensimmäinen ja viimeinen säkeistö saivat vakiintuneen suomenkielisen muotonsa vuonna 1867. Paavo Cajander teki Vänrikki Stoolin tarinoihin lukuisia parannuksia ja yritti samaa myös näissä kahdessa kansan mieleen vakiintuneessa säkeistössä. Esimerkiksi alkusäkeen hän muutti vuonna 1889 muotoon: ”Maa, isänmaamme, Suomenmaa”. Vuonna 1901 Cajander joutui taipumaan ja palauttamaan säkeistöt alkuperäiseen vuoden 1867 muotoon.

Vain yksi kirjain on muuttunut 150 vuodessa

Yksi huomaamaton muutos on toki tapahtunut. Kotimaamme ei ole enää ”pohjainen”, vaan pohjoinen. Tämä sana sisältyi Suomen Sotilas -lehdessä vuonna 1920 julkaistuun Valter Juvan sovitteluehdotukseen. Muutoin tämä Viipurin kirjastonhoitaja muistetaan varsinkin laulurunosta "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu". Hän oli samaa pohjoispohjalaista sukua kuin veljenpojanpoikansa arkkipiispa Mikko Juva. Nykymuoto oli toki esiintynyt aiemminkin, esimerkiksi Suomen Raittiuden Lehdessä 1885. Sekin ennen Cajanderia.

Suomeksi ja viroksi laulettavat kansallishymnit ovat lähes ikätovereita. Tähän päädyimme sopuisasti tuttavani kanssa. Ero on kuitenkin siinä, että virolaiset tietävät äidinkielisten sanojen kirjoittajan ja voivat kunnioittaa häntä. Itse asiassa suomalaisilla ei ole kirjoittajaan yksiselitteistä vastaustakaan.

Maamme-laulun vakiintuneet hymnisäkeistöt julkaistiin vuonna 1867 osana Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäistä kokonaissuomennosta. Kyseessä oli yhteissuomennos, josta vastasi ”viiden vänrikin” runoilijaryhmä. Vuosina 1867–70 julkaistujen runovihkojen kustantajana toimi Julius Krohn (kirjailijanimi Suonio), virolaisten hyvin tunteman kirjailijan Aino Kallaksen isä.  Muut vänrikit olivat Bernhard Fredrik Godenhjelm, Aleksanteri Rahkonen, Kaarlo Slöör (kirjailijanimi Santala) ja Antti Törneroos (Tuokko).

Riimejä verraten Aleksanteri Rahkosen kaksi vuotta varhaisempi itsenäinen käännös vaikuttaa ohjanneen lopputulosta. Rahkosen nimeä harva enää muistaa, mutta yksi hänen runoistaan tuli vielä takavuosina koululaisille tutuksi. Kyseessä on Erkki Melartinin säveltämä Miks leivo lennät Suomehen. Yhtä tutuksi tuli Tuokon suomentama Laps Suomen, alkuaan Zacharias Topeliuksen romanssiksi nimeämä ja Paciuksen säveltämä O barn af Hellas. Samasta kynästä on myös Työväen marssi (Käy eespäin väki voimakas...). Jos ajan moniarvoisuus yllättää, niin ehkä säveltäjäkin: Johanneksenkirkon urkuri Oskar Merikanto.

Viidellä vänrikillä oli useita edelläkävijöitä. Ketään ei pidä nostaa jalustalle, mutta meidän suomalaisten on hyvä huomata, että laulamme Maamme-laulua suomeksi sanoilla, joissa heti ensi säkeessä nimeämme maamme Suomeksi. Näin viisi vänrikkiä oikeaksi oivalsivat. Heidän säkeidensä historia täyttää kahden vuoden kuluttua 150 vuotta. Siten vuosi 2017 ei ole vain itsenäisyytemme riemujuhla.


Lähteitä ja lisätietoa:

]]>
10 http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/195104-suomenkielisen-maamme-laulun-riemujuhla-lahestyy-vai-lahestyyko#comments Kulttuuri Historia Kansallispäivä Kotimainen musiikki Suomen historia Viro Wed, 13 May 2015 09:28:56 +0000 Pekka Linnainen http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/195104-suomenkielisen-maamme-laulun-riemujuhla-lahestyy-vai-lahestyyko
Uutuuskirja Lustraatio arvostelussa! http://ilikka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/188482-uutuuskirja-lustraatio-arvostelussa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Monille ainakin nuoremmista lukijoista kirjan nimen merkitys on tarpeen avata. Lustraatiolla tarkoitetiin Neuvostoliiton ja siten kommunismin kaatumisen aikaa edeltävinä sekä sen jälkeisinä vuosina seuranneita puhdistuksia eri maiden valtionhallinnon ja etenkin tiedustelupalvelujen korkeiden asemien osalta. Kommunistihallinnolle uskollisuutta osoittaneet henkilöt haluttiin siivota pois poliittisesti merkittävistä tehtävistä ja estää heidän toimintansa jatkuminen. Tällaisiin toimenpiteisiin säädettiin jopa erillisiä lakeja sekä Venäjällä että sen lukuisissa alusmaissa, samoin monissa Itä-Euroopan valtioissa jotka olivat kommunismille myönteisiä, tyypillisimmin Neuvostoliittoon kytkeytyvän tiiviin suhdetoiminnan kautta.</p><p>Suomessa on nykyäänkin lukuisia korkeissa asemassa toimivia henkilöitä joiden suhde kommunismiin ja etenkin Neuvostoliittoon oli jo heidän silloisen poliittisen asemansa huomioiden sopimattoman lämminhenkinen. Kuitenkaan Suomessa ei ole säädetty lustraatiolakeja sekä voimakkaatkin kytkökset on kuitattu nuoruuden idealismina niiden tosiasiallisista seurauksista piittaamatta, toiminnan moraalisesta arvioinnista puhumattakaan. Verenhuuruisten diktatuurien sympatiseeraaminen ei Suomessa ole koskaan ollut este vaan pikemminkin tae nimityksille korkeimpiin virkatehtäviin, pääsylle valtavaan kansansuosioon, nousulle vasemmistopuolueiden korkeimpiin asemiin, saati millään tapaa jarruttanut tiedonsaantia arkaluontoisimpienkaan valtiosalaisuuksien suhteen. Näiden lisäksi oletetutkin suhteet Kremlin suuntaan ovat taanneet mediassa koskemattomuuden, eikä hankalia kysymyksiä ole esitetty edes yksityisomisteisten mediayhtiöiden toimesta. Aiheeseen paneutuva tutkiva journalismikin on ollut jatkuvassa vastatuulessa.</p><p>Tekijöistä <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Mallinen" target="_blank">Jukka Mallinen </a>on kirjoittanut teokseen avausluvun jossa hän käsittelee kulttuurillista kehitystä, sortokausia sekä varsinkin henkisen miehityksen käsitettä. Suomalaisuusfilosofina tunnettu J.V.Snellman on todennut pienen kansan voiman olevan sen kulttuurissa, joskin tästä hahmosta putoavat kuvajaiset suurena isänmaallisuusmiehenä, sillä kirja paljastaa että Snellman oli valtiouskovainen joka katsoi yksilön olevan ensisijaisesti olemassa valtion ja sen eliitin palvelijana. Näkemys luo asenteellisen pohjan niin kommunismin kuin minkä tahansa laumasieluisen massojen opin juurruttamiselle. Kuinka tämän ajattelun perintö heijastuu nykyisessä Suomessa, voi jokainen itsenäisesti arvioida seuraamalla julkista keskustelua.</p><p><a href="http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/martti-puukko/1484/" target="_blank">Martti Puukko</a> on Itä-Eurooppaan erikoistunut toimittaja jolta kirjassa on kaksi lukua, sisältäen myös erittäin mielenkiintoisen arvion Tarja Halosen toiminnasta Suomen Tasavallan Presidenttinä. Täydet kaksi kautta istuneen Halosen toimintaa ja motiiveja käsitellään tavalla joka poikkeaa virkistävästi häntä myötäkarvaan koko presidenttiyden ajan silitelleen valtamedian sekä akateemisten politiikan tutkijoiden jopa ihailevista lausunnoista. Arvojohtajaksi ilmoittautunut Halonen antoi ainakin ymmärtää olevansa hyvä ystävä Vladimir Putinin kanssa ja tästäkään eivät toimittajat yhdestäkään mediasta, etenkään valtion omistamasta Yleisradiosta, kyselleet sen tarkemmin tai suhtautuneet kriittisesti. Sen sijaan he pitivät henkilökohtaisia suhteita Putiniin hienona asiana joka ainoastaan vahvisti Halosen uskottavuutta ihmisläheisenä arvojohtajana. Arvioituna pohjavireenä tässä ilmiössä Puukon mukaan on että suomalaiset toimittajat tuntevat viimeistään välillisesti kaikki toisensa ja onkin varsin yleistä pitää vaivatonta elämää ja hyvää tulotasoa kriittistä journalismia sekä objektiivista tiedonvälitystä tärkeämpinä. Halosen pukeutumista ja käsilaukkuvalintoja sai arvostella, mutta hänen toimintaansa ulkosuhteiden hoitamisessa saati hänen valintojaan ohjaavia arvoja käsiteltiin koko 12 vuoden ajan tasan yhdessä äänilajissa.</p><p>Sisällöllisesti laajimman ja monipuolisimman käsittelyn aihepiiriinsä teoksessa tuo <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Luukkanen" target="_blank">Arto Luukkanen</a> joka on varsin tunnetu kommentaattori, eikä monillekaan juuri esittelyä kaipaa. Häneltä nähdään kirjassa kolme varsin laajaa päälukua jotka käsittelevät poikkileikkauksena koko yhteiskuntamme ja etenkin sen poliittisen eliitin henkistä tilaa eri aikakausilla. Luukkanen käsittelee tuoreista näkökulmista siirtymistämme Venäjän vallan alle Ruotsin kuninkaan alaisuudesta ja alamaismentaliteetin säteilyvaikutusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriimme. Ajankohtaiseen ampiaispesään hän kivittää analysoidessaan Ukrainan kriisin paljastamaa suomettuneisuutta poliittisessa kentässämme sekä pohdiskelee lopuksi malleja joilla päivänvaloon voitaisiin tuoda henkilöt sekä toiminta joka on tähän saakka painettu villaisella ja siunattu kritiikittömällä, viestintuojan ampumiseen valmistautuneella, kunnioittavalla hiljaisuudella.</p><p>Teos on Venäjän arvaamattoman toiminnan aikana erittäin ajankohtainen luettava ja antaa kattavaa, johdonmukaista ja rehellistä tietoa kommunismin noususta, sen vaikutuksista Suomen henkisen ilmapiiriin ja poliittisiin ratkaisuihin selkeänä jatkumona. Kehitys kulkee itänaapuriimme suunnatun nöyristelyn kautta suoranaiseen propagandan silaamaan valehteluun, josta kehitys huipentuu poliitikkojemme ja etenkin journalistiemme puolittaisen mutinan täyttämään nykyisyyteen. Kun Venäjällä käytiin äänestys historian suurimmasta venäläisestä, vei Stalin ylivoimaisen voiton. Putinin otteet ovatkin sittemmin siirtyneet vastaamaan hänen toimintaansa. Talvisodan aikaan Stalin totesi Suomen heikkoutena olevan, että vaikka olimme rikas maa, emme halunneet varustaa nykyaikaista ja vahvaa armeijaa. Lausunto on nykyisyyteen peilattuna pysäyttävä, varsinkin kun huomioi ikäluokan ja vuodet politiikassa tahoilta jotka vieläkin yrittävät selitellä Venäjän toimia parhain päin.&nbsp;</p><p>Kirjan <a href="https://www.facebook.com/events/1538533176398578" target="_blank">julkaisutilaisuus</a> pidetään huomenna <strong>maanantaina 2.3 klo 12. 00 alkaen Gaudeamus Kirja &amp; Kahvissa</strong> (Vuorikatu 7, Helsinki).&nbsp;</p><p>Tilaisuuteen on vapaa pääsy.</p><p>Tervetuloa!&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Monille ainakin nuoremmista lukijoista kirjan nimen merkitys on tarpeen avata. Lustraatiolla tarkoitetiin Neuvostoliiton ja siten kommunismin kaatumisen aikaa edeltävinä sekä sen jälkeisinä vuosina seuranneita puhdistuksia eri maiden valtionhallinnon ja etenkin tiedustelupalvelujen korkeiden asemien osalta. Kommunistihallinnolle uskollisuutta osoittaneet henkilöt haluttiin siivota pois poliittisesti merkittävistä tehtävistä ja estää heidän toimintansa jatkuminen. Tällaisiin toimenpiteisiin säädettiin jopa erillisiä lakeja sekä Venäjällä että sen lukuisissa alusmaissa, samoin monissa Itä-Euroopan valtioissa jotka olivat kommunismille myönteisiä, tyypillisimmin Neuvostoliittoon kytkeytyvän tiiviin suhdetoiminnan kautta.

Suomessa on nykyäänkin lukuisia korkeissa asemassa toimivia henkilöitä joiden suhde kommunismiin ja etenkin Neuvostoliittoon oli jo heidän silloisen poliittisen asemansa huomioiden sopimattoman lämminhenkinen. Kuitenkaan Suomessa ei ole säädetty lustraatiolakeja sekä voimakkaatkin kytkökset on kuitattu nuoruuden idealismina niiden tosiasiallisista seurauksista piittaamatta, toiminnan moraalisesta arvioinnista puhumattakaan. Verenhuuruisten diktatuurien sympatiseeraaminen ei Suomessa ole koskaan ollut este vaan pikemminkin tae nimityksille korkeimpiin virkatehtäviin, pääsylle valtavaan kansansuosioon, nousulle vasemmistopuolueiden korkeimpiin asemiin, saati millään tapaa jarruttanut tiedonsaantia arkaluontoisimpienkaan valtiosalaisuuksien suhteen. Näiden lisäksi oletetutkin suhteet Kremlin suuntaan ovat taanneet mediassa koskemattomuuden, eikä hankalia kysymyksiä ole esitetty edes yksityisomisteisten mediayhtiöiden toimesta. Aiheeseen paneutuva tutkiva journalismikin on ollut jatkuvassa vastatuulessa.

Tekijöistä Jukka Mallinen on kirjoittanut teokseen avausluvun jossa hän käsittelee kulttuurillista kehitystä, sortokausia sekä varsinkin henkisen miehityksen käsitettä. Suomalaisuusfilosofina tunnettu J.V.Snellman on todennut pienen kansan voiman olevan sen kulttuurissa, joskin tästä hahmosta putoavat kuvajaiset suurena isänmaallisuusmiehenä, sillä kirja paljastaa että Snellman oli valtiouskovainen joka katsoi yksilön olevan ensisijaisesti olemassa valtion ja sen eliitin palvelijana. Näkemys luo asenteellisen pohjan niin kommunismin kuin minkä tahansa laumasieluisen massojen opin juurruttamiselle. Kuinka tämän ajattelun perintö heijastuu nykyisessä Suomessa, voi jokainen itsenäisesti arvioida seuraamalla julkista keskustelua.

Martti Puukko on Itä-Eurooppaan erikoistunut toimittaja jolta kirjassa on kaksi lukua, sisältäen myös erittäin mielenkiintoisen arvion Tarja Halosen toiminnasta Suomen Tasavallan Presidenttinä. Täydet kaksi kautta istuneen Halosen toimintaa ja motiiveja käsitellään tavalla joka poikkeaa virkistävästi häntä myötäkarvaan koko presidenttiyden ajan silitelleen valtamedian sekä akateemisten politiikan tutkijoiden jopa ihailevista lausunnoista. Arvojohtajaksi ilmoittautunut Halonen antoi ainakin ymmärtää olevansa hyvä ystävä Vladimir Putinin kanssa ja tästäkään eivät toimittajat yhdestäkään mediasta, etenkään valtion omistamasta Yleisradiosta, kyselleet sen tarkemmin tai suhtautuneet kriittisesti. Sen sijaan he pitivät henkilökohtaisia suhteita Putiniin hienona asiana joka ainoastaan vahvisti Halosen uskottavuutta ihmisläheisenä arvojohtajana. Arvioituna pohjavireenä tässä ilmiössä Puukon mukaan on että suomalaiset toimittajat tuntevat viimeistään välillisesti kaikki toisensa ja onkin varsin yleistä pitää vaivatonta elämää ja hyvää tulotasoa kriittistä journalismia sekä objektiivista tiedonvälitystä tärkeämpinä. Halosen pukeutumista ja käsilaukkuvalintoja sai arvostella, mutta hänen toimintaansa ulkosuhteiden hoitamisessa saati hänen valintojaan ohjaavia arvoja käsiteltiin koko 12 vuoden ajan tasan yhdessä äänilajissa.

Sisällöllisesti laajimman ja monipuolisimman käsittelyn aihepiiriinsä teoksessa tuo Arto Luukkanen joka on varsin tunnetu kommentaattori, eikä monillekaan juuri esittelyä kaipaa. Häneltä nähdään kirjassa kolme varsin laajaa päälukua jotka käsittelevät poikkileikkauksena koko yhteiskuntamme ja etenkin sen poliittisen eliitin henkistä tilaa eri aikakausilla. Luukkanen käsittelee tuoreista näkökulmista siirtymistämme Venäjän vallan alle Ruotsin kuninkaan alaisuudesta ja alamaismentaliteetin säteilyvaikutusta nykyiseen poliittiseen kulttuuriimme. Ajankohtaiseen ampiaispesään hän kivittää analysoidessaan Ukrainan kriisin paljastamaa suomettuneisuutta poliittisessa kentässämme sekä pohdiskelee lopuksi malleja joilla päivänvaloon voitaisiin tuoda henkilöt sekä toiminta joka on tähän saakka painettu villaisella ja siunattu kritiikittömällä, viestintuojan ampumiseen valmistautuneella, kunnioittavalla hiljaisuudella.

Teos on Venäjän arvaamattoman toiminnan aikana erittäin ajankohtainen luettava ja antaa kattavaa, johdonmukaista ja rehellistä tietoa kommunismin noususta, sen vaikutuksista Suomen henkisen ilmapiiriin ja poliittisiin ratkaisuihin selkeänä jatkumona. Kehitys kulkee itänaapuriimme suunnatun nöyristelyn kautta suoranaiseen propagandan silaamaan valehteluun, josta kehitys huipentuu poliitikkojemme ja etenkin journalistiemme puolittaisen mutinan täyttämään nykyisyyteen. Kun Venäjällä käytiin äänestys historian suurimmasta venäläisestä, vei Stalin ylivoimaisen voiton. Putinin otteet ovatkin sittemmin siirtyneet vastaamaan hänen toimintaansa. Talvisodan aikaan Stalin totesi Suomen heikkoutena olevan, että vaikka olimme rikas maa, emme halunneet varustaa nykyaikaista ja vahvaa armeijaa. Lausunto on nykyisyyteen peilattuna pysäyttävä, varsinkin kun huomioi ikäluokan ja vuodet politiikassa tahoilta jotka vieläkin yrittävät selitellä Venäjän toimia parhain päin. 

Kirjan julkaisutilaisuus pidetään huomenna maanantaina 2.3 klo 12. 00 alkaen Gaudeamus Kirja & Kahvissa (Vuorikatu 7, Helsinki). 

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Tervetuloa! 

]]>
1 http://ilikka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/188482-uutuuskirja-lustraatio-arvostelussa#comments Kulttuuri Suomen historia Suomettuminen Venäjä Sun, 01 Mar 2015 22:08:01 +0000 Ilkka Partanen http://ilikka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/188482-uutuuskirja-lustraatio-arvostelussa
Huvimatka historiaan Hietaniemessä http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/177198-huvimatka-historiaan-hietaniemessa <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Viron kielen sana &rdquo;huvi&rdquo; tarkoittaa mielenkiintoa ja &rdquo;huvitav&rdquo; kiinnostavaa. Nämä sanat sopivat kuvaamaan 185-vuotiasta Hietaniemen hautausmaata, jossa historian harrastaja samoilee kuin autonomisen ja itsenäisen Suomen &quot;teemapuistossa&quot;. Ehkä yllättävästi sen kujilla kietoutuvat runsaana Viron ja Suomen yhteiset kohtalot. Kävelykierros Hietaniemessä on huvimatka, kaikin merkityksin.</p><p><strong>Fabian tuli kylpyläkaupunki Haapsalusta</strong></p><p>Tiesitkö, että Fabianinkatu on nimetty Haapsalussa syntyneen miehen mukaan? Baltiansaksalaisen kenraalikuvernöörin <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Fabian_Steinheil" target="_blank"><em>Fabian Steinheilin</em></a> graniittinen obeliski nousee samalla paikalla, jossa hänen kerrotaan seisseen puolisoineen uuden hautausmaan vihkiäisissä lokakuussa 1829.</p><p>Näköetäisyydelle on haudattu yhteisen hymnimme säveltäjä <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Fredrik_Pacius" target="_blank"><em>Fredrik Pacius</em></a>. Kivenheiton päästä löytyy hymnin yhteisyyden &quot;syyllinen&quot;, valtiomiehenä muistettu <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Sakari_Yrj%C3%B6-Koskinen" target="_blank"><em>Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen</em></a>. Hän lähetti Paciuksen nuotit ystävälleen <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Johann_Voldemar_Jannsen" target="_blank"><em>Johann Voldemar Janssenille</em></a>, Viron ensimmäisten laulujuhlien järjestäjälle. Säveltä tapailtiin jo vuonna 1867, kun Yrjö-Koskinen ja kielimies <em><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Julius_Krohn" target="_blank">Julius Krohn</a></em> vierailivat Janssenin perheessä. Krohn jätti tällöin myös Maamme-laulun <a href="http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/236856-suomenkielinen-maamme-150-vuotta-sen-suomi100-hylkajaa">tuoreet suomalaiset sanat</a> perheen tyttärelle <em><a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Lydia_Koidula" target="_blank">Lydialle (Koidula)</a></em>.</p><p><strong>Sankarivainaja, josta tuli USA:n presidentin autokuljettaja</strong></p><p>Hietaniemessä lepää useita Viron vapaudenristin ritareita. Valtaosa heistä on saanut kunniamerkin ansioista Viron vapaussodassa vuonna 1919. Vastaavasti sankarihaudoissa lepää kahdeksan jatkosodan JR47:ssä palvelutta virolaista vapaaehtoista. Myöhemmin <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen-pojat" target="_blank">Suomen-pojat</a> haudattiin Malmille.</p><p>Omiin kirjallisiin mittoihin nousee <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Albert_Penttil%C3%A4" target="_blank"><em>Albert Penttilä</em></a>, joka ehti Viron vapaussotaan&nbsp;ja sankarina maan lehtien palstoillekin ennen varsinaisia joukkoja. Sittemmin hänet julistettiin erehdyksessä kuolleeksi. <em>Suomen Kuvalehti</em> julkaisi artikkelin<em> &quot;<a href="http://estofennia.eu/?p=608" target="_blank">Virossa kaatuneen 16-vuotiaan jääkärikapteeni Albert Penttilän muistolle</a>&quot;.</em> Vainaja ehti vielä Meksikon armeijaan, <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Franklin_D._Roosevelt" target="_blank"><em>Franklin D. Rooseveltin</em></a> autonkuljettajaksi ja talvisotaan.</p><p><strong>Huvimatkalle jalan tai verkossa</strong></p><p>Hietaniemessä risteää luonnollisesti politikka, tiede ja kulttuuri. Hautausmaalla lepää esimerkiksi kuusi entistä <a href="http://estofennia.eu/?p=63" target="_blank">Tarton yliopiston professoria</a>. Yhdyslenkit löytyvät myös talouteen ja urheiluun. Unohtamatta vaikkapa <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Esko_Kivikoski" target="_blank"><em>Esko Kivikoskea</em></a>, jonka tietomittelöitä <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/Hardi_Tiidus" target="_blank"><em>Hardi Tiiduksen</em></a> kanssa jännitettiin 1960-luvulla.</p><p>Antoisaa huvimatkaa!<em> </em>Virtuaalisesti voit tehdä sen myös verkossa, kun avaat tästä <u><a href="http://hietaniemi.estofennia.eu" target="_blank">170 kuvan sarjan</a></u> hautausmaan Viro-yhteyksistä. Voit vapaasti imuroida tiedoston myös matkaan. Lyhyet selitteet ovat viroksi, mutta tuskin kynnykseksi. Hautojen sijainnit selviävät alakulmasta (kortteli&ndash;rivi&ndash;hauta).</p><hr /><p><strong>Lisätietoa:</strong></p><ul><li><a href="http://hietanemi.estofennia.eu" target="_blank">Kävelykierros Viron ja Suomen historiaan Hietaniemen hautausmaalla</a><br />Kuvattu v. 2010&ndash;2017 (viroksi, pdf). Myös:&nbsp;<a href="https://www.facebook.com/media/set/?set=a.150609648310311.24910.146647842039825" target="_blank">Facebook-kuvakansio</a></li><li><a href="http://estofennia.eu/?p=1159" target="_blank">Virolaisuuden moninaiset juuret Helsingin Hietaniemessä</a></li><li><a href="http://estofennia.eu/?p=608" target="_blank">Muistokirjoitus kuolemattomalle. Albert Penttilän tarina</a></li><li><a href="http://estofennia.eu/?p=63" target="_blank">Hietaniemen johdantokurssi Tarton yliopistoon</a></li><li><a href="http://estofennia.eu/?p=539" target="_blank">Virolainen Helsinki | Sinimustvalge Helsingi turismikaart</a></li><li><a href="http://www.helsinginseurakunnat.fi/hautausmaat/hietaniemi.html" target="_blank">Hietaniemen hautausmaan kotisivu</a>, karttoja</li></ul><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viron kielen sana ”huvi” tarkoittaa mielenkiintoa ja ”huvitav” kiinnostavaa. Nämä sanat sopivat kuvaamaan 185-vuotiasta Hietaniemen hautausmaata, jossa historian harrastaja samoilee kuin autonomisen ja itsenäisen Suomen "teemapuistossa". Ehkä yllättävästi sen kujilla kietoutuvat runsaana Viron ja Suomen yhteiset kohtalot. Kävelykierros Hietaniemessä on huvimatka, kaikin merkityksin.

Fabian tuli kylpyläkaupunki Haapsalusta

Tiesitkö, että Fabianinkatu on nimetty Haapsalussa syntyneen miehen mukaan? Baltiansaksalaisen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin graniittinen obeliski nousee samalla paikalla, jossa hänen kerrotaan seisseen puolisoineen uuden hautausmaan vihkiäisissä lokakuussa 1829.

Näköetäisyydelle on haudattu yhteisen hymnimme säveltäjä Fredrik Pacius. Kivenheiton päästä löytyy hymnin yhteisyyden "syyllinen", valtiomiehenä muistettu Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Hän lähetti Paciuksen nuotit ystävälleen Johann Voldemar Janssenille, Viron ensimmäisten laulujuhlien järjestäjälle. Säveltä tapailtiin jo vuonna 1867, kun Yrjö-Koskinen ja kielimies Julius Krohn vierailivat Janssenin perheessä. Krohn jätti tällöin myös Maamme-laulun tuoreet suomalaiset sanat perheen tyttärelle Lydialle (Koidula).

Sankarivainaja, josta tuli USA:n presidentin autokuljettaja

Hietaniemessä lepää useita Viron vapaudenristin ritareita. Valtaosa heistä on saanut kunniamerkin ansioista Viron vapaussodassa vuonna 1919. Vastaavasti sankarihaudoissa lepää kahdeksan jatkosodan JR47:ssä palvelutta virolaista vapaaehtoista. Myöhemmin Suomen-pojat haudattiin Malmille.

Omiin kirjallisiin mittoihin nousee Albert Penttilä, joka ehti Viron vapaussotaan ja sankarina maan lehtien palstoillekin ennen varsinaisia joukkoja. Sittemmin hänet julistettiin erehdyksessä kuolleeksi. Suomen Kuvalehti julkaisi artikkelin "Virossa kaatuneen 16-vuotiaan jääkärikapteeni Albert Penttilän muistolle". Vainaja ehti vielä Meksikon armeijaan, Franklin D. Rooseveltin autonkuljettajaksi ja talvisotaan.

Huvimatkalle jalan tai verkossa

Hietaniemessä risteää luonnollisesti politikka, tiede ja kulttuuri. Hautausmaalla lepää esimerkiksi kuusi entistä Tarton yliopiston professoria. Yhdyslenkit löytyvät myös talouteen ja urheiluun. Unohtamatta vaikkapa Esko Kivikoskea, jonka tietomittelöitä Hardi Tiiduksen kanssa jännitettiin 1960-luvulla.

Antoisaa huvimatkaa! Virtuaalisesti voit tehdä sen myös verkossa, kun avaat tästä 170 kuvan sarjan hautausmaan Viro-yhteyksistä. Voit vapaasti imuroida tiedoston myös matkaan. Lyhyet selitteet ovat viroksi, mutta tuskin kynnykseksi. Hautojen sijainnit selviävät alakulmasta (kortteli–rivi–hauta).


Lisätietoa:

]]>
5 http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/177198-huvimatka-historiaan-hietaniemessa#comments Kulttuuri Helsinki Suomen historia Viro Fri, 03 Oct 2014 11:03:53 +0000 Pekka Linnainen http://pekkalinnainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/177198-huvimatka-historiaan-hietaniemessa
Kalevala - Uusi aika http://ilikka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/155787-kalevala-uusi-aika <div class="field field-type-number-integer field-field-image-permission"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> No permission </div> </div> </div> <p>Elokuvateatterissa nainen näppäilee kannelta. Hypnoottinen sävelkulku paljastuu Harri Wesmannin Kalevala-sarjaan säveltämäksi. Elokuvan ohjaaja Jari Halonen saapuu paikalle ja haastattelu ennen elokuvaa alkaa. Halonen kertoo elokuvan syntymisestä sekä käsikirjoittajana tuo esiin viestiään jonka hän on katsojaa varten tarinaan sisällyttänyt. </p><p>Aplodit. </p><p>Sali pimenee. </p><p>Elokuva alkaa. </p><p>Lähes kaksi tuntia myöhemmin lopputekstien vierittyessä esiin huomaan olleeni kuin transsissa suurimman osan tarinasta. Tuo aikakausien välillä käärmemäisesti pyörteilevä, vertauskuvia sekä tehokasta draaman symboliikkaa käyttävä kokonaisuus on tallentunut mieleeni vaikuttavimpana kokemuksena mihin olen katsojana saanut osallistua sitten taannoisen Miesten Vuoron. </p><p>Musiikki päättyy, tekstien viimeiset rivit häipyvät näkymättömiin ja pehmeästi yhä voimakkaampana hohtaen teatterin täyttää valo. Jari Halonen astelee esiin, haastattelijaksi saapuu Savon Sanomista tuttu toimittajakonkari Seppo Kononen ja keskustelu elokuvasta alkaa. Rehellisyyden nimissä on todettava että kyseessä on keskustelu jossa keskustellaan myös elokuvasta, yleisinhimillisiä teemoja aina taiteen ideasta yhteiskunnan tilaan välkkyy aiheina niin ohjaajan kuin yleisönkin taholta. Kritiikkiä saa myös Lemminkäisen hahmon puuttuminen, joskin epäuskoista naurua herättää Halosen toteamus että kyseessä oli Kalevalan turhin hahmo. </p><p>Halonen toteaa taiteilijan oleellisimman kysymyksen ylipäätään aina olevan: "mitä tässä ajassa voi tehdä?". Monia julkisuudessa ristiriitaisia reaktioita herättäneitä uudistuksia oli elokuvaan tehty kerronnallisesti sekä symboliikan tasolla. Ohjaajan mukaan Kalevala on kertomus siitä kuinka Pyhän absoluutti joutuu pahan menneisyyden johdosta irralleen ja ihminen heitettiin spiritistä (pyhästä) ikuiseen draamaan. Tuo kokemus elokuvasta välittyi erittäin selkeänä myös yleisölle, vaikka tätä tasoa ei tyypillisesti osata tarkalleen nimetä, johtuen siitä että mistään ihmisyydelle keskeisistä asioista puhutaan vähän jos lainkaan. </p><p>Ohjaaja Halonen toteaa Elias Lönnrotin jättäneen pois Kalevalasta kaiken mystisen ja pyhän. Hän sivuutti Väinämöisen ikuisen lapsen idean, jonka hyveet olivat:&nbsp;</p><p>Puhtaus</p><p>Viisaus</p><p>Siveys</p><p>Viattomuus</p><p>Suomalaisen mytologian hyveet eivät siis poikkea paljoakaan antiikin hyveistä joita olivat: </p><p>Viisaus</p><p>Rohkeus</p><p>Oikeamielisyys</p><p>Kohtuullisuus</p><p>Lukumääräkin on sama, piirteiltään kumpainenkin sarja tavoittelee samaa asiaa. Halonen kertoo myös että jopa Aleksis Kivi joutui vääristelemään teoksissaan alkuperäistä tarkoitustaan. Kertoessaan Seitsemästä veljeksestä hän ei voinut päästää näitä takaisin metsään elämään onnellisina, vaan silloisen "sivistyneistön" vaatimuksesta oli välttämätöntä esittää kuinka heidät sitten koulutettiin ja miten hyvästä se olikaan ja suuri onni suomalaisille että ruotsalaiset moista kulttuuria tulivat tänne tuomaan. </p><p>Lopulta modernin maailman ongelma on se ulkoaopeteltu "tietäminen", se että vaikkapa usein menemme katsomaan vain elokuvia joista meillä on jo jonkinlainen ennakko-odotus tai jonkinlainen käsitys. Ajattelutavan laajuutta voi kohdallaan jokainen tätä lukeva miettiä ja jos sitä pitää luontevana ja toisenlaista tapaa kummallisena, niin mikä toisaalta tekisi siitä jotenkin kummallista? Mikä on pahinta siinä että joutuu operoimaan ilman kehikkoja, puhtaaseen vastaanottavaisuuden tilaan? Joudumme luopumaan draamasta ja antamaan tilaa spiritille. Sitä tiettyyn pisteeseen kasvanut ihminen pelkää ja tyypillisesti tietämättään.</p><p>Elämme dramaattisessa maailmassa. Tuon draaman yllä keikkuu vain spirit, joka on kaiken keskipiste. Draama on tunteita herättäviä tilanteita joiden keskelle heitetään ihminen. Taide on puhdas idea, joka uudistaa ja muovaa kulttuuria eli toimintatapojamme, ajatuksiamme, sitä millaiselle draamalle olemme kaikista altteimpia. Loppu, onko kyseessä maalaus, kirja, sävellys vai jokin muu, on vain materiaalista välinettä jolla ei ole arvoa sinänsä. Kaikissa yhteiskunnissa on riskinä taiteen ts. ideoiden yksipuolisuus joka johtaa virittäytymisen hankaluuteen, siis menetämme kykyämme ottaa vastaan. Tie draamasta spiritiin kulkee katharsiksen kautta ja silloin kun lopetamme vuorautumisen "tietämiemme" asioiden piiriin, meistä voi tulla vapaita kokemaan spirit ja asettamaan draama sen ansaitsemalle paikalle, puitteiksi keskiölleen. </p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Elokuvateatterissa nainen näppäilee kannelta. Hypnoottinen sävelkulku paljastuu Harri Wesmannin Kalevala-sarjaan säveltämäksi. Elokuvan ohjaaja Jari Halonen saapuu paikalle ja haastattelu ennen elokuvaa alkaa. Halonen kertoo elokuvan syntymisestä sekä käsikirjoittajana tuo esiin viestiään jonka hän on katsojaa varten tarinaan sisällyttänyt.

Aplodit.

Sali pimenee.

Elokuva alkaa.

Lähes kaksi tuntia myöhemmin lopputekstien vierittyessä esiin huomaan olleeni kuin transsissa suurimman osan tarinasta. Tuo aikakausien välillä käärmemäisesti pyörteilevä, vertauskuvia sekä tehokasta draaman symboliikkaa käyttävä kokonaisuus on tallentunut mieleeni vaikuttavimpana kokemuksena mihin olen katsojana saanut osallistua sitten taannoisen Miesten Vuoron.

Musiikki päättyy, tekstien viimeiset rivit häipyvät näkymättömiin ja pehmeästi yhä voimakkaampana hohtaen teatterin täyttää valo. Jari Halonen astelee esiin, haastattelijaksi saapuu Savon Sanomista tuttu toimittajakonkari Seppo Kononen ja keskustelu elokuvasta alkaa. Rehellisyyden nimissä on todettava että kyseessä on keskustelu jossa keskustellaan myös elokuvasta, yleisinhimillisiä teemoja aina taiteen ideasta yhteiskunnan tilaan välkkyy aiheina niin ohjaajan kuin yleisönkin taholta. Kritiikkiä saa myös Lemminkäisen hahmon puuttuminen, joskin epäuskoista naurua herättää Halosen toteamus että kyseessä oli Kalevalan turhin hahmo.

Halonen toteaa taiteilijan oleellisimman kysymyksen ylipäätään aina olevan: "mitä tässä ajassa voi tehdä?". Monia julkisuudessa ristiriitaisia reaktioita herättäneitä uudistuksia oli elokuvaan tehty kerronnallisesti sekä symboliikan tasolla. Ohjaajan mukaan Kalevala on kertomus siitä kuinka Pyhän absoluutti joutuu pahan menneisyyden johdosta irralleen ja ihminen heitettiin spiritistä (pyhästä) ikuiseen draamaan. Tuo kokemus elokuvasta välittyi erittäin selkeänä myös yleisölle, vaikka tätä tasoa ei tyypillisesti osata tarkalleen nimetä, johtuen siitä että mistään ihmisyydelle keskeisistä asioista puhutaan vähän jos lainkaan.

Ohjaaja Halonen toteaa Elias Lönnrotin jättäneen pois Kalevalasta kaiken mystisen ja pyhän. Hän sivuutti Väinämöisen ikuisen lapsen idean, jonka hyveet olivat: 

Puhtaus

Viisaus

Siveys

Viattomuus

Suomalaisen mytologian hyveet eivät siis poikkea paljoakaan antiikin hyveistä joita olivat:

Viisaus

Rohkeus

Oikeamielisyys

Kohtuullisuus

Lukumääräkin on sama, piirteiltään kumpainenkin sarja tavoittelee samaa asiaa. Halonen kertoo myös että jopa Aleksis Kivi joutui vääristelemään teoksissaan alkuperäistä tarkoitustaan. Kertoessaan Seitsemästä veljeksestä hän ei voinut päästää näitä takaisin metsään elämään onnellisina, vaan silloisen "sivistyneistön" vaatimuksesta oli välttämätöntä esittää kuinka heidät sitten koulutettiin ja miten hyvästä se olikaan ja suuri onni suomalaisille että ruotsalaiset moista kulttuuria tulivat tänne tuomaan.

Lopulta modernin maailman ongelma on se ulkoaopeteltu "tietäminen", se että vaikkapa usein menemme katsomaan vain elokuvia joista meillä on jo jonkinlainen ennakko-odotus tai jonkinlainen käsitys. Ajattelutavan laajuutta voi kohdallaan jokainen tätä lukeva miettiä ja jos sitä pitää luontevana ja toisenlaista tapaa kummallisena, niin mikä toisaalta tekisi siitä jotenkin kummallista? Mikä on pahinta siinä että joutuu operoimaan ilman kehikkoja, puhtaaseen vastaanottavaisuuden tilaan? Joudumme luopumaan draamasta ja antamaan tilaa spiritille. Sitä tiettyyn pisteeseen kasvanut ihminen pelkää ja tyypillisesti tietämättään.

Elämme dramaattisessa maailmassa. Tuon draaman yllä keikkuu vain spirit, joka on kaiken keskipiste. Draama on tunteita herättäviä tilanteita joiden keskelle heitetään ihminen. Taide on puhdas idea, joka uudistaa ja muovaa kulttuuria eli toimintatapojamme, ajatuksiamme, sitä millaiselle draamalle olemme kaikista altteimpia. Loppu, onko kyseessä maalaus, kirja, sävellys vai jokin muu, on vain materiaalista välinettä jolla ei ole arvoa sinänsä. Kaikissa yhteiskunnissa on riskinä taiteen ts. ideoiden yksipuolisuus joka johtaa virittäytymisen hankaluuteen, siis menetämme kykyämme ottaa vastaan. Tie draamasta spiritiin kulkee katharsiksen kautta ja silloin kun lopetamme vuorautumisen "tietämiemme" asioiden piiriin, meistä voi tulla vapaita kokemaan spirit ja asettamaan draama sen ansaitsemalle paikalle, puitteiksi keskiölleen.

]]>
0 http://ilikka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/155787-kalevala-uusi-aika#comments Kulttuuri Elokuvat Jari Halonen Kalevala Suomalaisuus Suomen historia Sun, 08 Dec 2013 08:55:53 +0000 Ilkka Partanen http://ilikka.puheenvuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/155787-kalevala-uusi-aika